SØRREL

Mafian takana

Seisoin suuren satamahallin oviaukolla. Ilma oli kosteaa ja tuuli kylmästi mereltä, suolaisen tuoksun tuoden. Olin juuri potkaissut oven saranoiltaan päästäkseni sisään, mutta minua ei odottanutkaan tyhjä halli. Melkein yökkäsin siitä hajusta, joka täytti sieraimeni, kuns se virtasi ulos oven avautuessa. Siellä ilma oli pysähtynyt, eikä ollut taatusti liikkunut pitkään aikaan. Jouduin pidättelemään hämmästystäni, kun nyrkkini puristuivat nyrkkiin.
Kuka tämän oli tehnyt? Keitä nämä ihmiset oikein olivat? Miksi he olivat täällä? Ajattelin kummissani, samalla toisen käteni suuni eteen nostaen. Tämä haju oli aivan liikaa. Kaikki vampyyriaistini karsineena se oli silti liika. Pelkille ihmisaisteille se oli liikaa. Eikä näkykään pimeässä ollut varsin miellyttävä.
Keskellä valtavaa hallia makasi kasa ihmisten ruumiita. Ne eivät olleet päälle päin kovin tuoreen näköisiä. Tietääkseni enemmän minun pitäisi kuitenkin tutkia asiaa. Mitä helvettiä täällä oli tapahtunut poissa oltuani?!

*

Istuin koulun ruokalassa urheilijapoikien kanssa, mutta heidän seuransa tänään oli tavallista rasittavampi. He puhuivat innoissa kaikesta typerästä, muille ihmisille kaikesta äärettömän tylsästä. Nauroivat yhdessä röhisten samaan aikaan, vaikka vitsi ei edes toimisi. Välillä he hakivat minulta hyväksyntää katseillaan ja hymyilin väkinäisesti. Tämä lukio oli aivan kuollut ilman Sorrelia. Ilman kaikkea sitä toimintaa. Tarvitsin virikkeitä sekä jonkun, jota kiusoitella. Lilykään ei tahtonut kanssani mitään tekemistä. Ehkä sen valokuvaamiseni silloin ensimmäisillä viikoilla vieläkin hiersi häntä. En tosiaan tainnut koskaan pyytää häneltä anteeksi.

Seurasin nyt väsyneesti muiden oppilaiden tekemisiä pöydissä. Nojauduin raskaasti käteeni suupielet roikkuen. Ei ikinä mitään kiinnostavaa, sekoitin lusikalla viilennyttä kahviani. Minua ei oltu tarkoitettu elämään taviksena. En tahtonut hukkua tällaiseen normaaliin arkeen. Ehkä pitäisi vain luovuttaa sukuni historian kanssa ja lähteä takaisin kotiin. Isä kyllä ymmärtäisi. Hän muutenkin vain nauroi ihmeissään, kun kerroin ideastani. Pelkkä ajatus sai minut tuohtumaan. Isä oli kokenut druidi, muttei tahtonut tietää menneestä. Minä näyttäisin hänelle, etten tehnyt turhaa työtä. Tämä valtava kärsimys tuottaisi vielä tulosta. Nousin sitten turhautuneesti seisomaan.

"Tulkaa mukaan pojat", sanoin niille, jotka olin joskus lumonnut. Pojat nousivat hiljaa vastustelematta. He seurasivat perässäni kuuliaisesti, kun poistuin ruokasalista. Katseiden meri seurasi kulkuamme ulos. Minusta ei kovin pidetty muiden ihmisten joukoissa, lähinnä tyttöjen. Siksi usein turvauduin lumouksiin. Poikien mielet olivat vain yksinkertaisempia, ne olivat helppo kohde. Muuten lumoaisin tyttöjäkin. Päästyämme lokeroita täynnä olevalle käytävälle näin Lilyn. Hän jutteli iloisena kahdelle ystävälleen, jotka olivat tulleet tähän kouluun Lilyn turvaksi. Astelin nyt heidän luokseen innostuen. Pojat tietysti seurasivat kyseenalaistamatta.

"Te voitte mennä jonnekin muualle!" käännyin hiukset viuhuen ja sanoin närkästyneesti. Huidoin heitä käsilläni kauemmas. Kun he olivat viimein kaikki poistuneet, jatkoin Lilyn luokse. Pojat vain hajaantuivat sinne tänne ilman mitään järjestystä. Voisivatko olla enää yksinkertaisempia.

"Hei!" tervehdin susia teeskentelevän iloisesti. He kaikki kääntyivät katsomaan minua yhtä epäilevästi.

"Aria, hei, kuinkas Sorrel?" Lily hymyili pienesti. Näytti jotenkin haikealta. Syytä olikin. Hän oli ajanut jonkun kotoaan vain pienen kinan takia. Kohautin olkiani huolettomasti:

"Lähti ihan hyvillä mielin. Kertoi matkalla jotenkin todella synkän tarinan mukamas historiastaan. Toivon, että hän vain yritti vitsailla. Sorrel on hieman huono huumorissa"

Lilyn silmät suurenivat. Niin myös hänen ystäviensä ja he vaihtoivat katseita. Kurtistin vähän kulmiani, mutten lopettanut hymyilyä. He taisivat tietää enemmän, kuin minä. No jaa, kyllä minä vielä aion tämän kaiken selvittää. Ei kiirettä Aria.