Muutaman metrin päässä kuolleesta laumalaisestaan, alkoi nuorempi susi nyt vinkua surullisena. Hänen vihasta säkenöivät silmänsä kohtasivat rohkeasti omaani. En ollut varma mitä omissani näkyi, mutta se sai hänet hyökkäämään oikein kunnolla raivoissaan. Väistin pienellä varoitusajalla hieman huterasti. Samalla katsahdin uinuvaa Lilyä. Hän ei ollut onneksi vielä herännyt. Parasta hoitaa tämä nopeasti.
"Hyvä yritys piski!" ehdin jo naurahtaa, kun suuret valkoiset raateluhampaat sittenkin pureutuivat käteeni. Hän kaikilla voimillaan ravisteli kättäni leukojen välissään, kunnes lopulta repäisin suden pään itse irti. Tilanne oli kääntynyt suuntaan, jota en odottanut. Hyppäsin vähän kauemmas ja katsoin suden tekemää purujälkeä kummissani. Verta tuli hyvin vähän verrattuna siihen, ettei minulla ollut melkein enää kättäni. Paljas luuni pilkotti katkenneena ihon alla ja kämmeneni roikkui turtana ilmassa. Johtui varmaan tästä ruoasta pidättäytymisestä. Olisi pitänyt varautua.
Katsoin nyt vuorostani suoraan ihmiseksi palanneeseen suteen, joka pyyhki suutaan ruskeaan repeytyneeseen takkiinsa. Hänen silmistään kipinöiva viha ei vieläkään ollut laantunut. Taisi tahtoa repiä minua vielä vähän lisää. Minäkin olisin kyllä todella mielelläni tahtonut näyttää jotain omia temppujani, mutta en ollut nyt parhaimmassa taistelu kunnossa. Kaikki muu kehossani tahtoi antaa tuolle rakille selkään. Oli kai vain peräännyttävä kuin pelkuri. Sylkäisin maahan verta turhautuneena. Sitten käärin roikkuvan käteni hupparini sisään. Parantumiseni oli hidasta.
"Antaa tulla vaan!" rakki haastoi riitaa yhtään epäilemättä. Huomasin, kuinka hän lähestyi Lilyä hiljalleen. Olin sen verran kaukana, joten ehkä hän ajatteli omaavansa mahdollisuuteni. Katsoin häntä ensin hiljaa päätäni vähän pyöräytellen. Lopulta vaikeasti niellen asenteeni, koska vampyyripuoli minussa alkoi unohtaa todellisen syyn miksi tänne tulin.
"Älä piski huoli, tulemme varmasti vielä tapaamaan. Ennen kuin lähden niin saanen kysyä. Miksi aioitte napata Lilyn?"
Suden katse käväisi mättäällä tyytyväisenä nukkuvassa Lilyssä sitten takaisin minuun palaten. Ei vastausta. Huokaisin syvään hypähtäen kevyesti Lilyn luo. Susi ei kerennyt edes nähdä, kun olin päässyt hänen taakseen. Nostin Lilyn tukevaan otteeseen terveeseen käteeni. Susi nytkähti tajutessaan, mitä tapahtui. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja oli taas valmiina ottamaan Lilyn minulta. Jätin koko hänen käytöksensä huomiotta.
"No en minä sillä tiedolla olisi mitään tehnytkään", lähdin mitään muuta sanomatta juoksemaan Lily mukanani. Olin nopea, mutta parantuminen vaati voimani tällä hetkellä. Siksi en voinut jättää mitään huomiotta. Varmuuden vuoksi vilkuilin välillä perääni. En tiennyt, seurasiko se kiukkuinen susi meitä, vaikka olikin jotenkin arvattavissa, että hän jäisi ruumiin luokse. En tahtonut sen kuitenkaan löytävän rauhallista asuinpaikkaani. Jäljittäminen oli susien erikoisalaa, joten hän taatusti löytäisi Lilyn. Se vasta olisikin katastrofi. Kaikki vain tämän ihmisen retkun takia. Katsahdin Lilyn hiljaisia kasvoja mietteliäänä. Hänen ruskeat hiuksensa sekaisesti heiluivat tuulessa ja itkun aiheuttama punaisuus näytti kadonneen. No toivottavasti Vivo näki tämä, koska en usein ryhdy tällaiseen typeryyteen.
Jalkani pettivät heti koulun nurkalle päästyämme. Laskin Lilyn viereeni, koska käteni valtava kipu alkoi jo hieman haitata liikkumistakin. Puristin huppariin käärittyä raakiletta turhautuneena. Helpotukseni oli kyllä suuri, kun pääsin lepäämään. Oikea silmänikin vaihtui lopulta takaisin siniseksi. Aina rauhoittuessani, kun olin hiukan ihmismäisempi se palasi, mutta tietysti kipu vain kasvoi sen myötä. Enkä ollut vieläkään syönyt mitään. Lily nojasi paremman käteni puolella koulun rapattuun valkoiseen seinään. Hänen hengityksensä oli tasaista. Ehkä minä tein tänään jotain hyvää, mutta riittääkö tämä hyvitykseen. Huokaisin voimiani etsien ja nousin sitten huterasti takaisin seisomaan. Minun oli päästävä kotiin. Tarvitsin rauhallisen paikan sekä energiaa käden parantelemiseen. Silmäilin jälleen nukkuvaa Lilyä. Ihmisten lämpötila kuulemma laskee vähän nukkuessa, hän varmaankin paleltuu, jos en tee jotain. Ihmiset ovat heikkoja. Tiesin mitä piti tehdä ja tiesin että se tulisi sattumaan.
"Pakko, mikä pakko", mietin ääneen. Otin siis tuskasta irvistellen verisen hupparini pois käteni ympäriltä ja laskin sen hänen päällensä varoen.
"Isä...anteeksi mutten pysty tähän...", Lily murtuneesti kuiskasi hiljaa. Se sai minut uudestaan ajattelemaan tätä nappaus kuviota sekä kaikkia epäilyttäviä yksityiskohtia.
"Sorrel tee kerrankin palvelus itsellesi ja älä puutu", ajattelin taas äänen huultani purren. Oli hyväksyttävä totuus. Ei minulla ollut yhtään enempää aikaa haaskata pikku tyttöjen peittelyyn. Vedin sisään pikaisen lohduttavan henkäyksen Lilyn veren tuoksua. Aikani lähteä oli tullut. Astelin hiljalleen eteen päin vähän vaikeasti repaleista kättäni pidellen ja peitellen. Yritin toki näyttää mahdollisimman samalta kuin aina, mutta hikoilin tuskasta ja ilmeeni oli kivusta vääntynyt. Kukaan niistä viimeisistä kouluun jääneistä ei onneksi kiinnittänyt minuun mitään suurempaa huomiota, en millään olisi jaksanut mitään yhteenottoja. Tahdoin vain äkkiä takaisin kotiin.
Seuraavat muutama päivää Lily piti minuun paljon etäisyyttä. Ei ollut enää näkyvissä sitä aiempaa hymyä ja höpötystä, jonka tyrmäsin ärsyttäväksi. Ei nyt pitää tässä olla jokin raja. Miten tämä oli mahdollista? En minä ketään ihmistä kaivannut, kaikki johtui vain hänen verestään...niin se oli. Hän kyllä palautti hupparini kuuliaisesti seuraavana päivänä, mutta pikaisesti sen jälkeen alkoi olemaan ainoastaan muiden ihmisten kanssa. Enkö minä vai enää kelvannut? Sellaisia ne kaikki ovat...sellainen minä olin. Kiittämättömiä
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
