SØRREL

Rauhaa etsimässä

Seuraavaan viikkoon tai pariin se tyttö ei jättänyt minua rauhaan. Koulun käynti oli aina vain vaikeampaa, kun mietin miten seuraavan hetken voisin olla piilossa. Enkä, jostain syystä ikinä tietenkään onnistunut. Olin missä vain se tyttö löysi minut. Tälläkin hetkellä hän istui vieressäni ruokalassa. Mahdollisimman lähellä vieläpä, pieni hajurako sentään voisi olla kohtuullinen. Mikä maanvaiva... minulla oli kyllä muutakin tekemistä.

Nojasin närkästyneenä hänestä kauemmas. Samalla mussuttaen mautonta omenaani hiljaisena. Jättäen Lilyn huomiotta melkein täysin. Tyttö oli nyt muutenkin jotenkin todella vaivaantunut. Ollut jo jonkin aikaa, mutta ei hiljaisuus tehnytkään minua onnelliseksi. Sai minut vain entistä kiukkuisemmaksi, kun se ihminen ei kertonut mitä halusi.

"Sorrel, hei", Lily alkoi sitten puhua yllättäen. Vilkaisin häntä alta kulmieni hieman.

"Niin...", huokaisin raskaasti. Tyttö nielaisi vaikeasti, ympärilleen vaivaantuneesti katsellen. Minäkin katsoin hänen esimerkistään. Heti huomasin Lilyä vaivaavan ongelman. Vaaleanpunahiuksinen, massan mielestä viehättävä, tyttö otti kuvia minusta ja Lilysta vähän matkan päässä. Hänen takanansa olivat tietenkin minua vihaavat ihmispojat. Hienossa porukassa he aina parveilivat yhdessä. En olisi millään jaksanut puuttua, mutta Lily ei tällä kertaa ollut ainoa, jota tuo kuvaaminen häiritsi. Nousin siispä ihan tyynesti seisomaan. Kävelin hitaasti, ilmeettömänä sen kameraa pitelevän tytön luokse. Heitin matkalla omenan kaukaiseen roskakoriin keräten katseita.

"En tiedä, mitä mielessäsi liikkuu. Vai liikkuuko siellä mitään, mutta kuvaamisesi neiti. Se ottaa vähän hermooni", sanoin tytölle kylmästi. Samalla luoden pituuteni ansiosta vihaisen varjon hänen ylleen.
Tyttö ei aluksi hetkahtanutkaan uhkailemisestani, vaikka pojat takana perääntyivätkin vähitellen. Hän vain kiersi minua katseellaan etsien vitsailtavaa.

"Älä nyt, en minä pahalla. Olen uusi opiskelija ja liityin koulunlehteen. Tarvitsin vain jotain juoruja", tyttö naurahti sovittelevasti. Hän löi minua rintaani nyrkillään "sovittelevasti", mutta minä purin huuleni rikki hillitäkseni siinä hetkessä itseni.

"Minä sanon, etten halua joutua kuviin, joten niitä ei oteta", vastasin nyt rikkinäisesti hymyillen tytön selityksille. Ilme vaihtui hänen kasvoillaan syväksi paheksunnaksi, mutta sanoi sitten poistavansa kuvat. Jouduin melkein vaikeaan paikkaan, koska kiihdyin taas liian nopeasti. Tämä ihminen oli onnekas, etten kerennyt tehdä mitään. Sillä tyttö lopulta astui muutaman askeleen taaksepäin ja käännähti pois päin. Kiukkuinen hymy valui huuliltani heti. En jaksanut käsitellä tällaisia ihmisiä. He vain eivät tiedä, minkä kanssa leikkivät.

"Ai niin, ota tämä uusi käyntikorttini!", tyttö kääntyikin yllättäen vielä ojentamaan paperinpalasen. Kun en ottanut sitä millään vastaan, tyttö ronskisti työnsi sen housuni etutaskuun hymyillen ilkikurisesti. Olisin voinut tarttua siihen heiveröiseen käteen ja murskata muutaman luun, mutta sellainen tuhoaisi vuosien hiljaiseloni. Olimme kaikkien näkyvillä, joten päädyin inhimillisempään ratkaisuun. Katsoin häntä hetken täysin hölmistyneenä, mutta tytön vinkatessa silmäänsä lähtiessään.

Raavin ensin päätäni ärsyyntyneenä lopulta tunkien molemmat kylmät käteni housujeni taskuihin. Miksi minua koetellaan näin? Toisessa taskussa puristin pienen paperin nyrkkiini. Tarvitsin hetken aikaa ilman ketään muuta. Raitista ilmaa, missä en joutuisi vastustamaan nälkääni. Voisin rauhoittaa hermoni.

Kuljin ajatuksissani kaikki rappuset koulun melkein tyhjälle katolle asti.
Täällä sain olla aina rauhassa, lukuvuosi toisensa jälkeen. Paras paikka oman elämänsä punnintaan. Tämä katto pysyi lähes koskemattomana vuodesta toiseen, koska kukaan muu oppilas ei tiennyt sinne vievistä tikkaisra. Olin taatusti ainoa, joka tätä käytti. Nyt yksinolo tuntui niin hyvältä. Rojahdin voimattomana katolla olevalle puiselle penkille ja silmäilin taivasta suoraan yläpuolella.