SØRREL

Uusi tyttö

Virnistin tyytyväisenä tömähtäessäni jalat edellä pehmeälle metsämaalle.
Suoristin selkäni hitaasti. Korjasin taas huppua nopealla liikkeellä, kun valmistelin itseni syöksymään metsän läpi. Olin valmiina uuteen näytökseen. Otin sammaleesta vauhtia ja tuulen tavoin ilmaannuin lukion suurelle kiviportille.

Uusia lukioon hakeneita untuvikkoja ja vanhoja tuttuja parveili pihalla, kuin lehmiä laitumella. Kaikki olivat asettuneet omiin kaveriryhmiinsä hylkien niitä vähän ulkopuolisia.

Vilkuilin välittömästi silmät hupun alla kiiluen pientä omenapuuta portin vasemmalla reunalla. Sen alla ei istunut onnekseni ketään, joten luonnollisesti minä asetuin mukavasti siihen reppuni kanssa. Olisi voinut luulla, että minun kaltaistani ikuista opiskelijaa kunnioittettaisiin. Mutta itseasiassa koulun itsestään epävarmat pojat tekivät minusta silmätikkunsa, sukupolvi toisensa jälkeen. Tietenkään nykyajan kirpuilla ei ollut mitään mahdollisuuksia minua vastaan.

Sitä enempää miettimättä vedin repustani vanhan soittorasian. Taisi olla kohta 100 vuotta siitä, kun sain sen. Tämä rasia on rakkain omistamani esine ja lahja erityiseltä ihmiseltä.
Aloittaessani vanhan tutun sävelmän soittamisen, kyyristyi pitkähiuksinen tyttö eteeni ruskeat hiukset naamaani hipoen. Hän tuijotti silmät pilkehtien raolla olevaa soittorasiaani, jonka suljin sitten äkkiä ärtymyksen noustessa. Mitä tämä ihminen tahtoi minusta?

"Aloitatko uudelleen, kiltti? Se kuulosti aivan ihanalta" hän kysyi epävarmana, kun en lopulta avannutkaan sitä enää. Kehut eivät minua kuitenkaan lämmittäneet.

"En edes tunne sinua ihminen...", naljaisin ikäiseni näköiselle tytölle. Tosin minun ulkonäköni voi pettää...

"Olisin vain kovasti tahtonut kuulla sen sävelmän. Siitä tuli niin nostalginen tunne", hän sanoi selvästi harmistuneena.

"Aina ei saa mitä haluaa. Jotkut meistä omaavat henkilökohtaisen tilansa...sinun on etsittävä muuta seuraa", mutisin närkästyneenä ja laitoin tärkeän aarteeni takaisin reppuun.

Olin juuri lähdössä tätä tyttöä "pakoon", kun hän astuikin heti eteeni ja ojensi auringosta ruskettunutta kättään pirteästi.

"Hei! Olen täällä ihan uusi kolmannen vuoden opiskelija ja nimeni on Lily. Todella mukava tavata", hän tervehti hieman ujommin, kuin äskeistä ei olisi tapahtunut. Irvistin sisäisesti tytön iloisuudelle, mutten saanut kohdella mahdollista ruokaa kaltoin.

"Sorrel", totesin siis lopulta innottomasti tarjoamatta omaa kättäni. Tietenkin tein, myöhemmin ajateltuna, hirveän virheen vastatessani hänelle. Tämä ärsyttävä tyttö seurasi minua koko lopun päivää, kuin olisimme tunteneet pienestä pitäen. Hän luuli olevansa nyt ylin ystäväni sekä kauan kaipaamani juttukaveri. Hän ei ikinä ottanut edes vihjailuani katoamisesta tosissaan. Hauska vitsi tämän ihmisen mielestä.