SØRREL

Tuomio

En pitänyt ihmisistä ja luonnollisesti sitäkin vähemmän pidin minua häiritsevistä yksilöistä. En paljoa pyydä, mutta sekään ei nykyään auta. Asiat eivät ole menneet kovin nappiin viime aikoina. Elämässäni on yllättäen, mitä erikoisimpia vierailijoita, niitä ei toivottuja.

Lily nimisen tytön tulo lukiooni aiheutti välikohtauksen, jossa tapoin yhden suden. Sen ansiosta olen nyt houkutellut kaupungin lähistöllä liikkuvan ihmissusilauman perääni. Ihan kuin ei muitakin ongelmia olisi. Luulin tekeväni kaikille palveluksen, mutta ilmeisesti nämä sudet olivat Lilyn ystäviä. En ole päässyt kysymään asiasta ja alan vähitellen luovuttaa koko sotkun siivoamisessa. Ei siinä kaikki ongelmani, sillä uusi takiaiseni Aria on hänkin osoittautunut olevan jotain muutakin, kuin ihminen. Tytön oudot voimat, joita en osannut ennalta aistia eivät olleet minulle kovin tuttuja. Mutta hänestä lähtevä outo yrttien tapainen haju on jollain tavalla tuttu, toivon vain ett hän ei lupaa lisää ongelmia.
Tällainen hiljainen metiskely sekä arvoitusten selvittely oli yksi lempiharrastuksistani. Se piti minut aktiivisena, vaikka kaikki muu ympärillä olisikin muuttunut kovin tyhjäksi. Välillä minun piti hieman peilata elämääni ja tekojani, jos epäilin suuntaa johon kuljin.

Useimmat lukion oppilaat luultavasti nauttivat tällä hetkellä talvilomasta perheidensä kanssa. Minä en henkilökohtaisesti kokenut lomia sen erikoisemmiksi kuin arkeakaan, mutta tällainen hiljaisuus sai minun rintaani painamaan. Tämä nyt on kai sitä yksinäisyyttä. Ajatus tuntui hieman naurettavalta, vaikka ihminen sisälläni tiesi totuuden.

Istuskelin tapaani lukion katon puisella penkillä. Kun maailmassa sitä lähentyy jonkun kanssa heti huomaa, miten heikoksi alkaa itse muuttua. Lumihiutaleet painuivat hitaasti maahan ohitseni. Eikä mikään ollut niitä pysäyttämässä tai tuuli riuhtomassa. Paitsi valkoinen naamani, jonka olin nostanut taivasta kohti. Muistan hyvin selvästi, miten Jessy ja Vivo kummatkin inhosivat lunta. Tapasin heidät kummatkin etelässä, joten se ei yllätä. Jos he vielä olisivat elossa tai olisivat ylipäätään ikinä tavanneet saisin kuulla kunniani siitä, etten pidä kunnon vaatteita pihalla.

"Sorrel, pitääkö se pipo tulla laittamaan päähän", matkin Jessyn marinaa silmät suljettuina. Hymyilin ajatukselle haikeasti.

"Kyllähän tää vähän kirpaisee, olispa joku mustakin huolehtimassa", kuvittelin Vivon virnistelevän tyytyväisenä, kun Jessy lopulta kiukkuisena tulisi ja pukisi pipon väkisin päähäni. Naurahdin nyt vähän itsekseni. Ajatus sattui, mutta lämmitti samalla. He olivat liikkuneet eteenpäin. Jättäneet minut tänne, jostain kohtalon oikusta. Vai olinko minä se kohtalon oikku? Milloin olisi viimein oma vuoroni? Alan totta puhuen vähitellen väsyä muuttuviin vuosisatoihin. Tunnen itseni jo valmiiksi jatkamaan eteenpäin. Oli kirous elää ikuisesti, koska kaikki kiisi ohitse ja näki kuinka maailma ei jää odottamaan ketään.

Katsoin kalpeita kämmeniäni. Arpi toisessa kädessäni muistutti elämän yllätyksistä. Vielä tänäkin päivänä saatoin yllättyä ihmisistä. Puristin sormeni nyrkeiksi ja löin niillä penkkiä allani. Pieni räsähdys kuului, kun lauta rikkoutui. Masentuminen yksin lukiolla, vaikka lomat alkoivat tuntui turhauttavalta. Kuinkahan alad voi vajota, melkein aloin nauramaan ääneen koko faktalle. Mutta pidin turpani ummessa, koska jostain syystä koulun portti natisi sen avautuessa. Nousin vaivalloisesti hajonneelta penkiltä. Astelin rakennuksen laidalle ja vilkaisin reunan yli kuka oli astunut tyhjälle pihamaalle. Outoa...

Kulmani nousivat hiusrajaani asti, kun näin Lilyn kävelevän ympäri pihaa katse maassa. Hän selvästikin mietti jotain, huolestuneen ilmeensä perusteella. Mitä minä sanoin siitä yllättymisestä, tässä oli täydellinen esimerkki. En olisi ikinä uskonut törmääväni Lilyyn oikeastaan missään. Ehkä hän tiesi löytävänsä minut täältä. Se tuntui kylläkin mahdottomalta vaihtoehdolta, jopa toiveikkaalta. Lilyhän vihasi minua nykyään. Meitä oli muitakin yksinäisiä, ei tähän liity mitään muuta. Hän varmasti tahtoi vain omaa aikaa. Haukottelin suuresti ja tungin kädet taskuihini. Parempi antaa asian olla. Käännyin jo takaisin kohti penkkiä, mutta jokin ei antanut minun edetä. Kai se olisi ihan hyvä varmistaa, ettei tuollainen heikko eläin ollut taas saanut ongelmia. Siitä voisi koitus ongelmia minullekin. Ihmispuoleni jatkuvasti paini vampyyripuole kanssa, mutta ihmisyys voitti tämän erän.