SØRREL

Alfa

Seisoin metsässä korkeiden mäntyjen alla, Lily heti vierelläni. Olimme pysähtyneet, tavallisille kuolemattomille, näkymättömälle rajalle. Se olisi raja, jonka jälkeen emme palaisikaan takaisin enään niin helposti. Meidät löydettäisiin luultavasti nopeasti, joten punnitsin vakavasti pitäisikö Lilyn ensiksi mennä kotiin. Hän taatusti joutuisi ongelmiin, jos saattaisi minut suoraan toveriensa tykö. Huokaisin pakkasilmaan raskaan höyrypilven ja käännyin kohti Lilyä, joka oikealla puolellani katseli tyhjästi metsään. Hieman pelokkaasti itseasiassa. Enkä syytä häntä, ei tämä mikään maailman paras idea ollut.

"Olisi ehkä parempi, että sinä hiivit takaisin omiesi luokse. Niin etteivät he huomaa sinun olleen poissa. Eli hiivit sitten todella varovasti, ymmärretty", taputin hänen olkapäätään ehdottaessani suunnittelmaani. Ensin näytti hyvin vahvasti siltä kuin hän olisi aikonut kieltäytyä, mutta lopulta hänkin tajusi sen olevan paras vaihtoehto. En joutunut turvautumaan heikoksi tekeytymiseen.

"Okei, mutta yritä pysyä poissa ongelmista. Tänään on jo puolikuu, joten osa vahvimmista laumassani voi jo muuttua. Pääsit viime kerralla rellestämään vain, koska kuu oli tuskin näkyvillä. Me sudet ollaan vahvempia, mitä voisit luulla", Lily alkoi läksyttää minua, kunnes lähti viimein juoksemaan kohti metsän syvyyksiä. Hän meni rajan yli niin helposti. Melkein näin, miten hänelle alkoi kasvaa hieman turkkia. Siitä oli kyllä niin kauan, kun viimeksi kävin susilauman reviirillä. Tiesin, että he ovat yllättävän pitkäikäisiä, mutta se Hans niminen vanhus positiivisesti yllätti minut. Hän muisti minut. Tunnisti kuka olen. Tieto sitten kulkee, vaikka miten pitkälle.

Hetken päästä totesin, että minun vuoroni ottaa askel kohti susia oli tullut. Heilautin itseni näkymättömän hajumuurin läpi helposti, mutta tiesin mitä pian tapahtuisi joten en iloinnut. Lähdin vain tyynesti kävelemään läpi ryteikön, käyttäydyin niin vaarattomasti, kuin vain pystyin. Totta puhuen, minulla ei ollut hajuakaan miten olla. Lähdin vain määrätietoisesti suoraan suuntaan, jonne Lilykin kirmasi. Haistelin tässä metsässä kuinka paljon tahansa, niin en voinut luottaa siihen aistiini. Susien reviireillä kaikki tuoksui niin voimakkaasti laumalle, etteivät muut hajut erottuneet. Vaikka puun takana olisi pino mätäneviä ruumiita edes ne joilla on kaltaiseni hajuaisti eivät huomaisi. Se koiran lemu turruttaa nenän. Siksi päätin yrittää nenäni sulkemista ihmisten tasolle. Omien aistiensa rajoittaminen ei ole mikään helpoin tietämäni tehtävä. Kuin siristäisi silmiänsä, mutta nenän kanssa.

Siinä mitään aavistamattomana tallustin. Jonkin aikaa luulin jo, että jokin oli mennyt pieleen Lilyn puolella. Onneksi, kun keskittymiseni herpaantui, tunsin kuinka kummastakin kädestäni tarttui kaksi paria vahvoja karvaisia kämmeniä. Ne lukitsivat minut tiukasti väliinsä, otettaan keventämättä. No niin, viimein. Vahtikoiria kaksin kappalein...vei heiltä kyllä yllättävän kauan löytää minut. Nykypäivän sudet ovat selvästi menneet aina vain huonompaan suuntaan. Mietin päätäni pudistellen.

"Kiitos tästä tervetulosaattueesta, mutta olisin minä itsekin perille osannut", hymyilin väkinäisesti eivätkä kaksi suurta miestä vierelläni vastanneet mitään. Sen sijaan, että olisin saanut kuulla heidän äänensä lähtivät ne kaksi vartijaa vetämään minua eteenpäin, kohti leiriään.

"Olette te kyllä niin ystävällisiä. Ilmainen kyyti oikein. Oijoijoi nyt kelpaa", heittäydyin ihan rennoksi eivätkä he lopettaneet raahaamista. Tämä on niin nöyryyttävää. Se omahyväinen Jeremy koirakin saa varmaan hyvät naurut. Vaikkakin muistelen suurella ilolla sitä, miten heikko hän oli viime kerralla kun kohtasimme. Lensi kuin höyhen vähän tuupatessa.

En kauaa jaksanut pistää vastaan sille raahaamiselle, vaan aloin kävellä yhteityöskentelevästi. Sillä huomasin kyllä, että niiden vartijoiden kädet hikosivat kuin mitkä. Se oli iljettävää.