Istuin pihalla kuten melkein jokainen tunti. Sain tehdä niin iman mitään seurauksia. Kukaan opettajista ei kiinnittänyt minuun enää huomiota. Olinhan sentään kunnioitettu ja pelätty koulun ikuinen opiskelija. Kukaan ei totta puhuen ollut koskaan edes uskaltanut kyseenalaistaa olemassaoloani tai toivotonta koulunkäyntiäni. Minut siis on vain aina jätetty rauhaan. Kaikki sukupolvet ovat aina osanneet vältellä minua, koska tarinat leviävät ruton tavoin nykypäivänä. Siksi yllätyinkin kovasti, kun Lily alkoi kuin tyhjästä puhumaan minulle jatkuvasti. Uskoni parempiin ihmisiin vähän ehkä kasvoi, mutten myönnä mitään. Moneen kymmeneen vuoteen mikään olento ei ole uskaltanut lähestyä minua tarpeellista enempää ja sitten hän yhtäkkiä pakotti itsensä synkkään läheisyyteeni. Lähtien siitä sitten melkein yhtä nopeasti.
Tajuamattani käteni olivat puristuneet tiukasti nyrkkiin. Aihe sai minut tuohtumaan, koska laitoin henkeni likoon sitä tyttöä varten. Sitten hän olikin vain yksi ihminen muiden joukossa, vaikkanse susi tapaus silloin saikin minut hänestä vähän uteliaaksi. Aion selvittää vielä joskus, mitä se kaikki tarkoitti.
Totuus on. Lily tulisi nyt olemaan osa niitä, jotka ovat minut tämän pitkän elämäni aikana kylmästi tai surullisesti jättäneet. Minun silmissäni ainakin, koska takaisin ei ollut helppoa tietä. Minullakin oli tunteet, vaikka se ei välillä siltä itsestänikään tuntunut. Olin silti puoliksi ihminen. Siihen tosin oltiin totuttu näiden vuosisatojen vierähtäessä. Ihmiset vain tulevat ja menevät miten ikinä tahtovat.
Kuukausi, ehkä enemmänkin, oli ehtinyt vierähtää yhdessä hyvän turvallisen tuttuni yksinäisyyden rinnalla, kun nyt seuraani tiukasti lyöttäytyi odottamaton uusi varjo. Mutta se ei ollut Lily...
Lähestyttiin marraskuun loppua, enkä enää tapani mukaan välittänyt. Kävin yhtenä iltapäivänä kääntymässä lokerollani. Hain vanhan tyhjän reppuni ja kuuntelin erilaisten koulun jälkeisten kerhojen hihkuntaa. Jostain kuulin kovan rehkimisen ääniä. Ne usein saivat minut paremmalle tuulelle ennen uutta yötä yksin nälkäisenä. Selailin siinä lokeroni edessä vielä hetken ajan kulukseni jotain rapistunutta äidinkielenkirjaa. Tiesin kyllä itsekin yrittäväni vain pitkittää kotiinlähtöäni. Eihän se koskaan tulisi ketään muutenkaan kiinnostamaan, joten Sorrel lopeta säälittävä käytöksesi. Tahdoin kyllä olla vahva, mutta silti jäin lokerolle. En ollut valmis kotiin. Nostelin tauotta niitä sileitä sivuja hellästi kuin höyheniä. Yhtäkkiä kuulin, miten ovi aukesi jossain sulkeutuen sitten muutaman ihmisen perässä.
"Aria, älä nyt! Tulisit meidän mukaan", sanoi hyvin ärsyttävä poika ääni.
"Minulla on tänään jo menoa", vastasi heleä tytön ääni kiukkuisesti.
"Tulisit ny",toisen pojan ääni jatkoi painostamista. Tunsin hyvin pienen jännityksen kolmikon keskuudessa nousevan.
"Onko teillä kahdella vika kuulossa vai ymmärryksessä! Tänään ei sovi", tyttö nimeltä Aria kohotti ääntään nyt turhautuneesti. Sen perään kuulin heti pienen kiljaisun:
"Lopettakaa!" Poikien naurua muistuttavat mörähdykset lankesivat käytäville kiljunnan jälkeen. Nyt kolmet askeleet läheiseltä käytävältä lähestyivät minua. Typerää lasten pelleilyä. Yllättäen askeleet kiihdyttivät juoksuun. Laskin kirjan lokeroon ja vilkaisin sivusilmälläni kulman takaa ilmestyvää tyttöä, jonka perässä ne kaksi typerystä juoksivat. Näin heti hänen tutut vaaleanpunaiset hiuksensa. Aria...aivan hän oli koulunlehden päätoimittaja ja se tyttö, joka silloin kerran otti minusta sekä Lilystä kuvia ruokalassa. Epäilyksittä hän oli yksi harvoista, jotka ikinä ovat saaneet minut jotenkin sanattomaksi. Erikoinen tapaus tosiaan, mietiskelin huolettoman tyytyväisenä. Luultavasti sille kolmikolle näytti, etten olisi pätkääkään välittänyt tämän kaltaisesta kahakasta tai Ariasta, mutta vastustin naisten satuttamista. Joten tietysti tein, miten ihmismoraalini rehellisesti kertoi. Arian juuri ohittaessa minua tartuin hänen hihastansa hellästi. Vetäisin siitä sen kevyen pienen kehon vasten lokeroita astuen sitten poikien tielle suojaavasti. Hän piiloutui selkäni taakse ottaen tiukasti kiinni paidastani. Loin ensin poikiin mahdollisimman halveksivan katseen, karkeasti rykäisten:
"Jos näen teidät kaksi vielä kerrankin ahdistelemassa tyttöä niin lupaan, että en päästä teitä helpolla" Tunsin miten Arian tiukentunut ote paidastani viimein hellitti, kun pojat hitaasti tajusivat juosta pääovista ulos. Se oli vähän liian helppoa. Ihmiset osaavat olla pelkureita niin avoimesti.
Väsyneesti käännyin nähdäkseni oliko Arialla tosiaan kaikki ihan hyvin. Siinä edessäni vahvaksi tekeytyvä päätoimittaja piti selvästi jutustaan kiinni loppuun asti; ajattelin huomatessani tekstiä täyden paperinipun hänen toisessa kädessään.
"Sinun varmaan piti tulostaa tuo eikö vain", sanoin kysyvästi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän vilkaisi papereita kädessään naurahtaen:
"Oletko tosissasi? Niihinkö sinä ensimmäisenä huomiota kiinnitit!?"
Kohautin olkiani työntäen hänet sitten varovasti pois lokeroni edestä. Ole hyvä vain avusta. Ei, ei siitä ollut mitään vaivaa. Uusi kiittämätön olento toisensa perään. Mihin hän luuli, että kiinnittäisin huomiota
"No! Olet kyllä oikeassa. Taidan tästä mennä kopioimaan, koska se minulta jäi kesken", kuulin Arian sopertavan vaikeasti ja ottavan yksittäisiä askelia pois päin. Siitähän menet, mikä häntä oikein vaivasi.
"K-ki-kiitos, taidan olla sinulle jonkin palveluksen velkaa", kääntyikin hän vielä punastuneena tuhahtamaan. Nostin katseeni ilmeettömänä nyökäten tälle hyväksyvästi. Kyllä kiltit sanatkin olisivat ihan hyvin minulle riittäneet, mutta miksi vastustaisin ihmisen vaikeasti myönnettyä velkaa. Katsoin aukinaista lokeroani ja tunsin hymyni vain kasvavan. Totta tosiaan, miksi kieltäytyä.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
