Kävelin jään tyynesti kohti Lilyn avuttomalta kuulostavia vingahduksia. Tiheä aarniometsä, josta äänet tulivat sijaitsi heti hiljaisen koulun takana. Viimeinen tunti oli käynnissä, joten minä luultavasti ainoana kuulin Lilyn. En tänään ollut täysin oma itseni. Varmaan sen tytön takia, joka muistutti minua Vivosta. Tavallaan se sai minun vereni kiehumaan Olin sankaria leikkiäkseni lähtenyt pelastamaan ärsyttävää tytön rääpälettä?! Mihinköhän ongelmiin hän oli itsensä edes saanut. Sellainen viaton sinisilmäinen ihminen. Minulla kun ei olisi ollut tarpeeksi omiakin ongelmia jo valmiiksi.
Metsän tumma latvusto humisi tuulenvireen tahdissa lempeästi. Niiden lävitse kultaiset säteet pääsivät juuri läpi. Pehmeät mättäät, joilla kävelin antoivat mukavasti periksi tennareideni mustien pohjien alla. Samalla vaimentaen olemassaoloni, vaikka oli minulla muitakin keinoja muuntua täysin hiljaiseksi. Olinhan ammattilainen jäljittämisessä, mutta myös pakenemisessa. Ympäröivä kostea ja samaan aikaan raikas ilma puhdisti herkän nenäni hajuvesistä. Sellaiset älyttömät kemikaalit vain pilasivat ihmisen suloisen veren tuoksun. Minusta niistä oli vain suurta harmia kaikilta tärkeiltä kannoilta.
En ollut pitänyt kiirettä, mutta saaliillani oli nopea vauhti. Vähitellen lisäsin siispä vauhtiani, kun sitten Lilyn ääni yhtäkkiä katosi kaiken sen huudon jälkeen. Totta puhuen ihme, että oli jaksanut näinkin kauan huutaa apua. Ihmiset sitten osaavat olla toiveikkaita. Luuliko se oikeasti, että joku koululla saattaisi kuulla vielä. No minä tietysti pystyin, mutta kukaan muu tuskin sopi kanssani samoihin luokituksiin. Tärkeän ajatteluni keskeytti nyt tumma vahvempi ääni.
"Ole hiljaa Lily! Tuo ei auta ketään!" se sanoi vihaisesti, mutta pystyin aistimaan äänestä pienen tipan myös sääliä. Eli tämä siis olikin sieppaus. Kenenköhän toimesta ja miksi? He kaiken lisäksi tiesivät Lilyn nimen, eivätkä vaikuttaneet pelkäävän sen käyttöä. Ei ihan amatöörejä, mutta tässä kuviossa saattoi olla jotain enemmän. Lily on kyllä ihmiseksi vaikea tapaus, mutta sieppaus menee jo vähän yli.
Toinen suupieleni laskeutui puhtaasta inhosta ihmisiä kohtaan, kun samalla jännitin jalkojeni jokaisen lihaksen hyppyyn. Minun oli paikannettava kohteeni ilmasta, jotta sisääntuloni olisi mahdollisimman näyttävä. Mikä muu tekisi paremman vaikutuksen?
Pieni sulava päkiöiden ponnistus sinkosi minut suoraan ylväiden puiden latvustoihin.
Punertuneet silmäni työskentelivät yhdessä kuuloni kanssa, havaiten nopeasti kaksi keski-ikäistä miestä Lilyn kummallakin puolella, häntä kovakouraisesti eteenpäin vetäen. He olivat muutaman sadan metrin päässä minusta.
"Tämä saa minut huonolle tuulelle...", nyrpistin nenääni miehistä lähtevälle tutulle lemulle. En muista, milloin viimeksi olisin törmännyt tähän hajuun. Vedin vikkelästi edesmenneen ystäväni vanhan basiliskitikarin taskustani, tiukasti hampaideni väliin. Ilmassa vilkuilin vielä, mihin ilmaantuisin laskussa. Tein nopean päätökseni laskeutua hyvälle pienelle mätäsaukiolle juuri sen kolmikon eteen. Aika todelliseen näytökseen!
Laskeuduin kimmoisalle mättäälle kevyesti kuin höyhen, tikari vieläkin hampaideni välissä. Tarvitsin käsiäni tasapainon ylläpitoon. Nyt onnistuneen laskuni jälkeen tarkkailin vastuksiani.
"Sorrel?!" Lily sanoi siristellen itkuisia silmiään. Kurtistin kulmiani. Hänen kasvonsa olivat melkein yhtä valkeat kuin minun ja silmät muistuttivat väriltään kirsikoita. Minulle täysin tuntemattomat miehet olivat vieläkin yllätyksestä lamaantuneita ja sain siitä etua hyökkäyksessäni, enkä voinut viivytellä. Ponnahdin vikkelästi Lilyn luokse, miesten eteen, vetäisten hänet kepeästi irti heidän otteistaan. Tärisevä tyttö oli täysin shokissa, kun kannattelin häntä käsissäni. Jos hän menisi shokkiin, se ei olisi hyvä juttu tässä tilanteessa. Mikään ei tänään tainnut olla. Vieläkään en ollut varma miksi puutuin tämän tytön asioihin. Oliko minusta tulossa niin heikko? Huokaisin, kun katsoin tärisevää Lilyä sylissäni. Hän alkoi tajuta tilanteen.
