SØRREL

Vannon

Kaivoin mustan reppuni esiin lahoavan sänkyni alta. Talviloma oli antanut sen pois laittoon mahdollisuuden, mutta nyt en voinut odottaa loman loppua. Survoin vanhan kankaan sisään kaiken arvokkaan, mitä vain omistin. Viimeisenä tietysti asetin soittorasian varovasti kaiken muun päälle. Sen pinta oli yhtä kauniisti koverrettu, kuin aiemminkin. Seurasin sormillani sen kuvioita haikeasti, ehkä pienesti hymyillen. Jessy varmaan innostuisi tällaisesta uudesta seikkailusta tuntemattomaan, vaikka tilanne olikin kireä.

"Hei pakko kyllä myöntää, että aika oudon paikan oot löytänyt", Aria ilmestyi rappusista huoneeni suuaukolle, jonka oven olin kauan sitten tuhonnut. Hän nojasi vanhaan kiviseinään rennosti, kuin olisin antanut edes luvan astua kirkon sisään. Nousin kankeasti seisomaan ja katsoin häntä halveksien. Tämä oli jotain paljon enemmän, kuin pelkkä katto pään päälläni.

"Sinuna druidi en naureskelisi. Joskus kauan sitten tämän huoneen lattiat uivat ihmisten veressä. Ainakin kuulemani mukaan....", kurtistin ensin kulmiani kiukkuisesti ja hymyilin sitten omahyväisesti. Tarkoitukseni oli aiheuttaa pelkoa, vaikka tarina olikin täysin tosi.

"Hah hyvä yritys Sorrel, melkein jo pelästyin", Aria vain pyöräytti silmiään naurahtaen. Hän käyttäytyi tapansa mukaan ylituttavallisesti: "On muuten outoa, että onnistuit ajamaan sudet niin ahtaalle. Et sinäkään taida olla vain ihminen, vai mitä."

Se aiheutti pienen jännityksen välillemme. Nytkö vasta tämä tyttö sen keksi. Nostin katseeni soittorasiasta takaisin Ariaan. Pitikö minun todella vastata tälle jotain. Pieni ilkikurinen virne huulillani: "Ehkä olisi parempi tästä lähtien pysyä vähän kauempana." Vaaleat hiukset vain heilahtivat, kun Aria kääntyi lähteäkseen alas.

"Olet kyllä outo, mutta älä luulekaan että pääset musta niin helpolla! En oo enää velkaa, joten tämä on vain ystävänpalvelus. Onko sulla muuten vessaa täällä!", kuului uhkailuni ohittanut pirteä ääni, jostain alakerrasta. Verisuoni melkein pullistui otsassani. En pitänyt sellaisesta puhetyylistä, epäkunnioituksesta. Aria ei jostain syystä kokenut minua yhtään uhkaavaksi. Olin oppinut sen jo kauan sitten, mutta se vieläkin sai minut pidättelemään raivoani. No, omapa oli mokansa. Nakkasin täyden repun selkääni ja kävellessäni säröisen peilin ohi vilkaisin vielä ilmeettömiä kasvojani. Olinko oikeasti lähdössä tästä kaupungista. Viimeistään nyt luulisi, että katuisin kaikki näitä vuosia täällä. Olen varmaan  vain laiskistunut, kun kerran hylkäsin sen reppureissaajan elämäni niin nytkö se alkaisi uudestaan.

"Sorrel! Parempi pistää vauhtia", Aria huusi nyt närkästyneesti jostain pihalta. Huokaisin silmiäni pyöräyttäen, mutta nousin ikkunani reunalle ja hyppäsin siitä pehmeästi alas. Vielä kerran katsoin ylös torniini oudoin tuntemuksin. Ei minulle kai kova ikävä tule. Ehkä vaihtelu vain virkistäisi entisiä vaistojani. Sen jälkeen käännyin enää taakseni katsomatta. Astuin varovasti Arian pieneen volkkariin, joka tuntui hajoavan milloin vain.

"En kyllä ymmärrä, mikset vain voisi jäädä. Itse en näkisi tällaista vaivaa. Sudet eivät mahtaneet sinulle mitään, joten miksi suostuit lähtemään", Aria ohjasi auton pois metsästä kohti lähintä tietä.

"Olen lopen tylsistynyt, joten matka vaikuttaa hyvältä. En oleta, että ihminen ymmärtäisi. Kun elät tarpeeksi kauan paikoillasi, mikään ei enää yllätä."

"Olet kyllä oudoin tapaus ikinä. Haluatko, että heitän sut ulos niin voit juosta asemalle?"

"Totta puhuen, et edes pystyisi heittämään minua ulos. Sen lisäksi, juoksisin asemalle luultavasti nopeammin, kuin tämä auto. Niin ja... Aria, mainitsen nyt heti ennen kuin jatkat. Viihdyn hiljaisuudessa."

Hän nosti kulmiaan loukkaantuneesti, muttei sanonut enää mitään. Onnekseni. Tämä druidi oli kyllä se sivullinen uhri tässä, mutta minulla oli häntä enemmän ajateltavaa. Sovimme sen pelokkaan koiralauman kanssa, että joudun pysymään kaupungista kaukana, kunnes Lily valmistuu. Se oli ilmeisesti ainoa asia, joka jotenkin edes tyynnytti heitä. En saa taatusti koskaan mitään anteeksi, muttei kukaan susista kuollut halunnut. Alfa joutui nielemään kunniansa edessäni, vaikka kipu säilyi. Lily puolestaan yritti heti ottaa syyt niskoilleen Hansin kuolemasta. Ei lauma tietenkään tahtonut syyttää uuttaa alfaansa, joten pakko sitä oli astua esiin. Olin jo valmiiksi niin veren tahrima, miksi oli helppoa uskotella Lilylle olevani sujut asian kanssa. En kaivannut hänen sääliään tai pelastustaan kaiken kokemani jälkeen. Se olisi viimeinen asia tahrimassa mainettani.