Until the springday comes again

35. Kun mikään ei riitä

Rankkasade jatkui edelleen, mutta välittämättä kastumisesta tai kylmästä Jungkook juoksi päämäärättömästi jonnekin. Hän ei kontrolloinut käytöstään ja teki hetken mielijohteesta asioita mitä ei pitänyt.

Kadut olivat lähestulkoon tyhjiä muista kulkijoista, pelkästään sekopäisen näköinen Jungkook juoksi sateen piiskatessa rajuilla pisaroillaan maata. Silmät kihelmöivät ja hän alkoi itkeä epätoivoissaan. Kyyneleet sekoittuivat kuitenkin vesipisaroiden kanssa yhteen niin ettei niitä pystynyt enää erottamaan toisistaan. Taivas itki yhtä vuolaasti kuin Jungkook itse.

Niin kauan kuin jalat jaksoivat kantaa Jungkook juoksi juoksemistaan kuin olisi paennut jota kuta. Se ketä hän todellisuudessa pakeni oli hän itse - ainoa ihminen ketä ei pääsisi koskaan mihinkään pakoon, vaikka kuinka yrittäisi.

Lopulta Jungkook romahti kadun laidalle itkemään kun viimeisetkin voimat loppuivat. Sateen kova jylinä peitti alleen ulinan ja muutamat harmaan näkymättömät ihmiset, jotka kävelivät ohi, olivat kuin eivät huomanneetkaan outoa hullua itkemässä keskellä monsuuni sadetta.

Miten ihmeessä Jungkook oli käyttäytynyt sillä tavalla Jiminille? Vihoitellut turhasta ja syytellyt sanattomasti teoista, jotka olivat pitkälti hänestä itsestään kiinni. Jimin oli varmasti loukkaantunut pahemman kerran, Jungkookin oli korjattava virheensä pian.

Hän haparoi puhelimen taskustaan ja valitsi Jiminin numeron.

"Älä soita mulle", Jimin vastasi melkein oitis puhelimeen kylmän kalsealla äänellä. Hän ei olisi odottanut niin pian kuulevansa Jungkookista. Jungkook oli juuri jättänyt hänet jälkeensä kuin kännipäissään baarista löydetyn huonon seuralaisen. Ilman perusteluja ja ilkeyksiä Jimin oli tiuskinut kiukkuisena Jungkookille, mutta tämä oli niellyt kaiken kuulemansa ja lähtenyt lipettiin.

"Jimin, olen niin pahoillani!" Jungkook ulisi luuriin täynnä epätoivoa ja syvää katumusta.

"Miksi sä nyt jo soitat mulle?" Jimin päätti jatkaa tiukkaa linjaansa, eikä antanut tällä kertaa itsensä pehmetä. Nyt oli Jungkookin vuoro tuta se tunteettomuus ja välinpitämättömyys, jota hän oli osakseen saanut.

"Oikeasti, anna anteeksi, Jimin! En halua olla riidoissa sun kanssa mistään, tein väärin. Voitko antaa anteeksi? Olen ihan kauhea ihminen!" Jungkookin epätoivo kerrassaan valui paksuna mustana massana puhelimen läpi.

Miten Jimin olisi voinut olla vihainen kun Jugkook katui käytöstään? Hänen oli pakko antaa anteeksi. "Missä olet?" hän kysyi huolissaan. Ulkona satoi kaatamalla ja Jungkook oli rynnännyt pois pelkkä huppari päällään. Jungkookin herkkä luonne sen kuin pulpahteli pintaan, vaikka se vieraiden ihmisten silmissä kätkeytyikin lujan ulkokuoren taakse.

Jungkook katsoi hämillään ympärilleen ja tajusi vasta sitten, että oli eksynyt. "En tiedä..."

"Kerro nyt niin tulen hakemaan sut!" Jimin vaati. Tilanne saattaisi eskaloitua Jungkookin ollessa epävakaassa tilassa yksin vieraassa paikassa.

"En tiedä missä olen!" Jungkook nyyhkytti ja niisti nenää hihaansa nenäliinan puutteessa.

"Ota sitten taksi ja tule takaisin ja pian!" Jimin ohjeisti. "En katkaise puhelinta ennen kuin tiedän sun olevan taksissa matkalla tänne."

Jungkook viuhtoi sekopäisesti ohi kulkeville autoille kunnes yksi tyhjillään oleva taksi hidasti ja pysähtyi tien laitaan. Märkänä ja viluissaan värjöttelevä Jungkook kömpi taksiin ja kertoi kuskille Jiminin osoitteen.

"Oletko sä nyt matkalla?" Jimin varmisti kuullessaan etäistä puhetta luurin toisesta päästä.

"Joo, kymmenen minuutin päästä siellä", Jungkook vastasi lopultakin rauhoittuneena. "Lopetan nyt."