Oletin, ettei rakkaus voisi tulla tielleni. Tulin tänne opiskelemaan, en rakastumaan. Omistinhan minä rallikuskin luonteen. Eikä rallikuskin eteen tulisi mikään.
Seisoin apaattisena keskellä pihaa katsellen ohitseni kiitäviä autoja. Ihmiset tanssivat ja pitivät hauskaa sisällä, minä vain tuijotin tyhjyyteen. Ajattelin, että voisin istua, mutta se olisi turhanpäiväistä. Miksi kuluttaisin penkkiä ?
Mietin, pitäisikö sitä vain lähteä vai jäädä katsomaan toisten ihmisten onnea ? Sitä vain väkisinkin miettii, oliko tämä matka harhalaukaus ? Kenties, mutta kyllähän se antoi minulle jotakin uutta. Mutta myös äärettömästi surua.
- Ootko sä kunnossa ? kuulin tutun äänen kysyvän irlantilaisittain.
Tiesin sen olevan Niall. Tunnistaisin äänen vaikka mistä. Nyt hän siis seisoo takanani, kliseisesti. Yrittäen paikata kaikkea.
- Mä pyydän anteeksi. Voit olla antamatta tai hyväksyä sen. Mene vain ja pidä hauskaa, niiskutin katsomatta häneen päin.
- Älä puhu tollasta sontaa, Niall kummasteli.
- Puhun. Jos vain jätät mut rauhaan, äkäilin.
Hän tupsahti yllättäen eteeni ja katsoi minua silmät suurina. Hän iski silmäänsä ja mutristi huuliaan, aivan kuin silloin joskus.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
- Sulla on paha olla, hän sanoi huokaisten ja hipaisi kättäni.
- Eikä ole, äkäili ja olin valmiina lähtemään pois.
Niall kaappasi käteni otteeseensa ja silitti kämmenselkääni.
- Etkö sä ymmärrä, että tää meidän juttu oli tässä ? kummastelin.
- En, koska ei se tähän lopu. Mä en luovu susta, saatan harkita sitä joskus kun se on välttämätöntä. Sä vaan tuot mun elämään jotakin, enkä halua sen loppuvan, hän tarinoi ja otti useamman askeleen lähemmäksi.
- Mitä sä tarkoitat ? kummastelin mukamas, vaikka tiesin 120 prosentin varmuudella, mitä hän tarkoitti.
- Luovun susta vasta kun on pakko, silloin kun lähdet. En murehdi sitä nyt, kun oot siinä, sillä mulla on sitten koko loppuelämäni aikaa murehtia. Sä vaan oot niin täykky, Niall pusersi suustaan ja silitti poskeani.
- Tää menee aika siirappiseksi, irvistin kyyneleiden seasta.
- Ei se haittaa, hän huokaisi lämpimän ilmavirran turvin ja kumartui lähemmäksi kasvojani, jotka jo huusivat häntä lähemmäksi.
Hän sulki silmänsä tuttuun tapaansa ja kumartui yhä lähemmäksi. Huokaisin ja suljin silmäni myös. Tilanne tuntui väärältä, se raastoi sisintäni yhä samalla tavalla. Silti siinä oli jotakin tuttua, johon voi aina palata. Huulemme koskettivat ensin hennosti, tutkiskellen toisiaan. Kaappasin samantien hänen niskastaan kiinni, vetäen hänet niin lähelle kuin vain pystyin. Halusin hyvittää hänelle kaiken tekemäni vääryydeen mutta halusin myös antaa itselleni anteeksi.
