laulajapoika

heart

Elämä on aika kummallista, todella kummallista. Sitä vaan ajautuu tilanteisiin joissa ei tahtoisi olla mistään hinnasta. Mutta myös niissä tilanteissa ja hetkissä on jotain taikaa, jotain kiehtovaa.

- Celine, Liam huuteli ja viipotti kättään kasvojeni edessä.

Hätkähdin hereille. En saanut näyttää poissaolevalta.

- Mitäs sä siellä pääkopassa ajattelet ? Louis kysyi ja muksautti minua olalle.

- Elämää.

- Huijaat, hän sanoi.

- Usko tai älä, naurahdin.

- Louis, jätä Celine jo rauhaan, Niall tokaisi ja istuutui viereeni.

Huokaisin. Mitä hän oikean haluaa minusta, taas.

- Onko se teidän projekti jo valmis ? Harry kysyi ja antoi katseensa vaeltaa meissä kaikissa.

- Annas kun mä veikkaan, aloitin.

Kaikki katsoivat minua, hyvä. Sain siis heidän huomionsa.

- Harry ja Zayn on saanu sen valmiiksi, samoin Liam ja Louis, mutta Liam teki kaiken, Louis keikkui kuitenkin tuolilla, hymähdin.

- Totta, joka sana, Liam henkäisi ja vilkuili murhaavasti Louisia.
Hän vain puisteli päätään.

- Niin, teillä on kuitenkin joku sata sivua, meillä on kaks, Harry sanoi ja vilkaisi minua ja Nialleria.

- Jepulis, Niall hirnahti ja väänsi kasvoilleen tutun virneen.

- Miksi sä aina virnuilet ? kysäisin.

- En mä ikinä virnuile, äläs väitä vastaan, hän hirnahti uudelleen.

- Älä sä väitä vastaan, tokaisin hymyillen.

- Kukas tässä nyt väittelee, hän vastasi ilkkuen.

- Jätetään nää kahdestaan, Harry kuiski ja viittoi muita poikiaan mukaansa.

He häipyivät vähin äänin pois, käytävän perälle. Pian heitä ei edes näkynyt missään. Istuimme Nialin kanssa autiolla käytävällä, täydessä hiljaisuudessa. Mulkoilin häntä sivusilmällä, hän vain virnuili minulle tuttua hymyään. Siinä on kyllä sitä jotain, mutta äh... Anna vain olla. Sitten asiat muuttuvat yksinkertaisiksi.

- Mulla on sulle yksi kysymys, hän rykäisi ja siirsi katseensa lattiaan.

- Jaahas...

Hän nosti katseensa kohti minua, katsoen suoraan silmiin, läpipistävällä ja lempeällä katseella.

- Ne tanssiaiset lähestyy ja mä pyytäisin sua olemaan mun pari, hän sanoi kasvot punasta hehkuen.

- Eikö sulla ole ketään muuta jota voisit pyytää ? kysyin.

- Eipä ole, hän sanoi ja kuulosti jo luovuttaneelta.

- Noh, mikäs siinä, lausahdin.

Hänen ilmeensä kirkastui aurinkoiseen hymyyn. Puna lisääntyi entisestään hänen kasvoillaan, korvillekkin nousi hento puna. Aika söpöä, siis outoa ja kummallista. Älä Celine lähde tuolle linjalle.

- Kiitän ja kumarran, hän sanoi ja lähti hyppelehtimään kohti matematiikanluokkaa.

Kolmen päivän kuluttua

Okei. Mitä menin tekemään. Enhän minä edes osaa tanssia, en yhtään askelta. En omista kunnon mekkoa.  Ei, miksi....

- Celine, onko kaikki hyvin ? Maria kysyi ja katsoi minua huolissaan.

Huokaisin ja pyörittelin lihanpalaista lautasellani, tiedostan kyllä, että se on epäkohteliasta ja tyhmää. Teen silti niin, enkä kylläkään tiedä miksi. Niin miksi ?

- Celine, hän jatkoi.

- Anteeksi, olin omissa ajatuksissani, hymähdin ja pyörittelin edelleen yksinäistä lihanpalaa lautasellani.

- Maria kulta, anna hänelle hieman omaa tilaa, Tom sanoi vaimolleen ja vilkaisi minua pieni hymy kasvoillaan.

- Ei se nyt haittaa, vastasin ja nappasin haarukallani palasen viimein sen otteeseen.

- Hei vanhemmat, mulla on vähä asiaa, Sofia töräytti ja katsoi heitä vaativalla katseella.

Maria lopetti syömisen ja katsoi tytärtään hiukan tuimalla katseella. Ilmeisesti tästä ei olisi hyvä keskustella ruokapöydässä, mikä asia nyt sitten ikinä onkaan.

- Tanssiaiset on parin viikon päästä, mulla ei ole mekkoa, eikä
ole varmaan sullakaan, hän jatkoi ja katsoi osittain minua.

- Voidaan huomenna mennä ostoksille, unohdin koko tanssiaiset, hyvä kun muistutit, Maria hymähti ja jatkoi ruokailuaan.

Mitä ? En minä tarvitse mitään mekkoa. En edes halua tanssia, oikeasti.