SØRREL

Esinäytös

Asettelin nuhjuisen hupun kasvojeni eteen. Siinä se oli, juuri sen verran hyvin, ettei aamun kirkasta valoa päässyt sisään mustasta kankaasta. Vedin jalkaani risaiset tennarit ja nakkasin selkääni repun, joka täsmäsi muiden tummien vaatteideni kanssa. Pidin siitä, että näytin olevani päivän ympäri hautajaisissa.

Vilkaisin säröilevästä peilistä kasvojeni punaista silmää oikealla ja sinistä silmää vasemmalla. Näyttivät yhtä huomiota herättäviltä kuten aina. Minua on aina kartettu silmieni takia, koska ne ovat todellinen luonnonoikku. Kauan sitten lopetin välittämästä siitä. Opin olemaan ylpeä siitä merkistä. Opin tulemaan toimeen ilman muita, jotka vain hidastavat minua. En tarvitse kenenkään itseäni heikomman apua, toisin sanoen en kenenkään.

Pyyhkäisin kevyellä liikkeellä mustat hiuksenikin hupun sisään, suojaan auringon uv-säteiltä. Inhosin yli kaiken loputonta aurinkoa sekä kesää. Tämä lämpö sai minut vain hermostuneeksi. Ihmiset nauttivat siitä ystävien kanssa rannalla tai jäätelöllä. Minä olin juuri sellainen, joka pärjäsi kyllä hyvin koulussa, mutta olin inhottu ihmistenpiireissä.
En oikeastaan kuulunut mihinkään tavallisen koulun luokituksiin. Tietenkään erilaisuuteni ylipäätään ei ollut ihmisten mieleen. Siksi en välittänyt. En jaksanut tehdä asialle mitään. Minä tiesin, ettei kukaan heistä tiennyt kenen kanssa loppujen lopuksi oli tekemisissä. Virnistin ilkikurisesti itselleni hupun alla ja nuolaisin kuivia huuliani.

Hypin muutaman kivirappusen kerrallaan ylöspäin. Etenin ylös kohti kotini, metsään hylätyn kirkon, kellotornia. Tornin huoneeseen päästyäni naurahdin vähän näylle edessäni. Seinämän reikä kutsui minua lävitseen. Kuten vaadit! Dramaattisen hitaasti astuin reunan yli ja tipuin kohti maata tuulen vireestä nautiskellen.

-Ihmisten on vaikea nähdä sitä, mikä oikeasti olen ja siksi eivät osaa edes pelätä...-

 Eihän mitään vampyyreja ole kuin satukirjoissa!