Syrjitty

Luku 1

"Vihaan sinua! Etkö voisi vain kuolla?!"

Emon huuto kaikuu edelleen korvissani, vaikka tapahtumasta on jo kolme päivää. Olin vain leikkinyt siskoni ja veljeni kanssa, kun hän jostain kumman syystä alkoi raivoamaan minulle - eikä se suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Siitä päivästä lähtien, kun tulla tupsahdin tähän maailmaan emoni on kohdellut minua eri tavalla kuin sisaruksiani. En tiedä mistä se johtuu, kai olen jotenkin viallinen. Miksi hän muuten käyttäytyisi noin epäreilusti minua kohtaan? En tietääkseni ole tehnyt mitään, mistä olisi voinut suuttua. Siskoni sanoo emon käytöksen johtuvan siitä ettei hän kestä sitä, että olemme niin samannäköisiä. Eihän tuosssa ole mitään järkeä! En voi ulkonäölleni mitään. Veljeni taas ei ole kinnostunut koko jutusta. Epäilen hänen pelkäävän sanoa ajatuksiaan ääneen, sillä emo saattaisi alkaa vihaamaan tätäkin. Kuinka joku voi vihata omaa pentuaan?

Isä on aivan eri maata. Hän aina puolustaa minua ja nuolee haavani, jos emo on vahingoittanut minua hänen ollessa poissa kolostamme. Aivan unohdin mainita, että asumme pienessä kolossa ison tammen juurakossa. Tämä on kai ennen kuulunut ketulle tai mäyrälle. Täällä on turvallista, ainakin osittain. Joskus mennessäni nukkumaan pelkään, etten aamulla enää herää. Isä on nykyään hyvin paljon kotona ja poistuu harvoin metsälle. Ilman häntä makaisin varmasti jo kuolleena jossain pusikossa. Sen ajatteleminenkin saa karvani nousemaan pystyyn. Mitä minä silloin tekisin, jos isä jostain syystä kuolisi? En voisi turvautua sisaruksiini, he pelkäävät liikaa voidakseen suojella minua - enkä minä aio vaatia sitä heiltä. Minun täytyisi varmaan lähteä ja etsiä itselleni uusi koti.

Ajatukseni keskeytyvät emon sähinään. Hiivin kolon suuaukkoa kohti. Vanhempani keskustelevat jostain - luultavasti minusta, sillä emon silmät ovat täynnä vihaa.

"Olen yrittänyt rakastaa häntä, mutta en vain pysty siihen", emoni naukuu. "Ole kiltti ja vie hänet pois."

Minun tekisi mieli juosta hänen luokseen ja huutaa etten todellakaan ole lähdössä mihinkään. Siskoni tassuttelee luokseni. Tämän vihreät silmät ovat tulvillaan surua. Olen hänelle kateellinen - samoin veljelleni. He eivät näytä tippaakaan emolta. Veljeni on aivan isämme näköinen. Sama punaruskea turkki, samat merensiniset silmät. Siskoni taas ei näytä keneltäkään meistä. Hänellä on kellanpunainen turkki ja metsänvihreät silmät.

"Sinun pitäisi yrittää kovemmin!" isä sähisee. "Hän on sinun poikasi!"

En voi olla ihailematta isääni. Jos minulla on joskus kumppani ja pentuja, niin aion suojella heitä yhtä hyvin kuin isä on suojellut meitä. Kerran hän pelasti veljeni, kun kettu yritti viedä hänet. Voin vieläkin nähdä arven hänen kyljessään, vaikka se onkin jo hieman haalistunut. Kai minun pitäisi olla onnellinen, että edes toinen vanhemmistani välittää minusta, mutta en pysty siihen.

"Nukkumaan pikkuiset, on jo myöhä." Emo puskee sisaruksiani hellästi makuusijaa kohti, joka sijaitsee ihan kolon perällä. Minä taas käperryn isän viereen. Tämä nuolaisee korviani pari kertaa, kuiskaa hyvät yöt ja jää odottamaan, että emoni nukahtaa.

****

Pari auringonnousua myöhemmin olessani kävelyllä isäni kanssa, hän kertoo minulle villikissoista, jotka elävät lähimetsässä. He kuulemma asustavat klaaneissa - mitä ne nyt sitten ikinä ovatkaan.

"Klaaneja on yhteensä neljä", isä selittää innoissaan. "Ja kaikilla on oma reviiri."

Yritän keskittyä tarinaan, mutta oudot tuoksut ympärilläni saavat minut levottomaksi. En ole aiemmin ollut näin kaukana kotoa. Löytyykö täältä edes mitään riistaa? Isä ei tosin anna minun vielä metsästää, olen muka liian pieni. Pysähdymme pienelle purolle juomaan vettä. Vesi on ihanan kylmää. Aurinko alkaa pian laskea, emmekä ole saaneet vielä mitään syötävää.

"Pitäisiköhän palata takaisin?" kysyn. "Pian alkaa hämärtää."

Isä on juuri vastaamassa, kun läheisestä pensaasta astelee esiin mustavalkoinen naaraskissa. Tällä on arpinen turkki, sekä lovi vasemmassa korvassa. Nielaisen. Tuota kissaa ei varmaan kannata suututtaa.

"Hei Pääskytähti!" isän naukaisu keskeyttää ajatukseni. "Kiva, kun pääsit tulemaan."

Pääskytähti? Mikä nimi sekin on olevinaan? Naaras silmäilee minua hetken ja kääntää sitten katseensa isääni.

"Tuo pentuko on tulossa asumaan klaaniini?" Pääskytähi kysyy. "Hän näyttää heikolta."

Kynsin kasteista ruohoa pitkillä, terävillä kynsilläni. Naaras muistuttaa niin paljon emoani. Eikö minulla tule olemaan ikinä mitään paikkaa, jossa kukaan ei vihaisi minua? Isä painaa kuononsa lohduttavasti päälaelleni. Hengitän tämän tuttua tuoksua.

"Hänestä tulee hyvä soturi" isäni vastaa. "Ole kiltti ja ota hänet klaaniisi."

Mustavalkoinen naaras nyökkää, astelee lähemmäksi ja tarttuu minua niskanahasta. Yritän rimpuilla vapaaksi, mutta se on turhaa. Joudun asumaan hänen klaanissaan - kissan, joka jo valmiiksi vihaa minua. Katson pikaisesti taakseni, ennen kuin lähden seuraamaan Pääskytähteä uuteen kotiini. Isän silmät ovat täynnä tuskaa ja surua. Minulla ei kuitenkaan ole enää mitään sanottavaa hänelle. Tunnen itseni petetyksi, vaikka sisimmässäni tiedän hänen ajatelleen minun parastani. En siltikään voi olla toivomatta, että olisin pystynyt jäämään tämän luokse.