Syrjitty

Luku 8

Kotkasydämen tarina

Juoksin myrskyisessä metsässä tietämättä, minne olin menossa. En halunnut olla leirissä, en sen jälkeen, mitä tapahtui. Siskollani oli suhde Tuuliklaanin parantajan kanssa! Hän on pentujen isä, ei Ohdaketurkki. Miten en huomannut mitään? Luulin tuntevani siskoni.

Nyt Valkotassu, Suotassu ja Havutassu kasvaisivat Tuuliklaanin sotureiksi. Se ei ollut reilua. Heidän olisi pitänyt saada päättää itse! Valkotassu oli katsonut emoaan inhon häivähdys sinisissä silmissään. Hän oli tuntenut olonsa petetyksi, hylätyksi. Havutassu, pentueen ainoa kolli, oli ollut koko tapahtuman ajan aivan hiljaa. Ilmeisesti tämä ei tiennyt, mitä sanoa. Suotassu oli kiljunut haluavansa jäädä Varjoklaaniin ja ettei Aamukaste enää ollut hänen emonsa. Teki pahaa nähdä sisko niin surullisena, mutta toisaalta hän ansaitsi sen. Mitäs oli tehnyt pentuja toisen klaanin kissan kanssa.

Tassuttelin yhä syvemmälle metsään, melkein kaksijalkalaan asti. Pääskysiipi ei ymmärtänyt. Hänestä oli oikein, että pennut menivät isänsä klaaniin. Susiturkki, klaanin voimakkain ja ilkein kissa oli ollut hyvillään päästessään eroon puoliverisestä oppilaastaan. Tämä oli kohdellut Valkotassua todella julmasti. Pitänyt tälle ylimääräisiä taisteluharjoituksia, sillä Susiturkin mielestä paras soturi oli se, jolla oli aina toisen kissan verta käpälissään. Kuinka typerää! Soturin elämään kuului paljon muutakin kuin taisteleminen. Saalistaminen oli tärkeämpää, sillä ilman riistaa klaani ei selviäisi.

Päätin palata takaisin leiriin. Oli turhaa kuluttaa voimiaan vain juoksentelemalla ympäriinsä. Metsästin matkalla pari hiirtä, mutta en koskaan ehtinyt viedä niitä leiriin asti. Kissan kauhunhuuto sai minut pysähtymään. Ääni oli tuskallisen tuttu. Havutassu! Lähdin juoksemaan rajoista piittaamatta äänen suuntaan. Havutassu oli varmasti hengenvaarassa.

Päästessäni paikalle, Havutassu makasi kuolleena maassa. Yösielu tuijotti poikansa ruumista. Verta oli kaikkialla. Suotassu makasi vähän matkan päässä veljestään. Hänen kasvoistaan ei ollut juuri mitään jäljellä. Nuolaisin naaraan kylmettynyttä ruumista. Sitten muistin Valkotassun. Vilkuilin ympärilleni, mutta tätä ei näkynyt missään. Oliko hän päässyt pakoon? Tuskinpa. Hän oli vielä niin pieni... Hyökkäsin Yösielun kimppuun. Kuinka hän pystyi tappamaan omat pentunsa?! 

Loputhan sinä poikani tiedätkin, etkö vain? Näit unen, missä minä ja Yösielu taistelimme. Se kaikki johtui pentujen kuolemasta. Olin niin vihainen. En ajatellut, mitä tein. He olivat sukulaisiani ja heistä olisi voinut tulla hienoja sotureita Varjoklaanille, mutta Tähtiklaani päätti toisin. Ehkä se oli rangaistus soturilain rikkomisesta.

Yösielu väitti murhaajan olevan omasta klaanistani. Miten se muka olisi voinut olla mahdollista? En nähnyt siellä ketään muuta. Yösielulla oli haavoja. Pennut olivat tietenkin taistelleet vastaan, siitähän niiden oli pakko tulla. Olin väärässä.

Kun uutiset oppilaiden kuolemasta päatyivät siskoni korviin, tämä päätti hukuttautua. Hän ei kestänyt menetystä ja syytti itseään. "Se oli Tähtiklaanin rangaistus!" hän naukui. "Miksi? Miksi heidän piti kuolla minun virheideni takia?! Se ei ole reilua! Haluan heidät takaisin!" Yritin rauhoitella häntä, tuloksetta. Seuraavana päivänä hän oli kuollut.

Halusin löytää murhaajan kostaakseni kaiken, mitä tämä oli saanut aikaan. Olin menettänyt pienen ajan sisällä monta minulle rakasta kissaa. Pääskysiipi ei enää puhunut kanssani. En tajunnut, mistä tämä oli loukkaantunut. Hän ei edes vilkaissut minuun päin. Varapäällikkyys taisi olla hänelle paljon tärkeämpää kuin minä.

Kävin mielessäni läpi kissoja, jotka olivat aina katsoneet siskoni pentuja kieroon tai olleet täysin välinpitämättömiä heitä kohtaan. Yksi nimi nousi mieleeni heti, Susiturkki. Harmaa soturi oli vihannut heitä aina. Oliko hän koko ajan tiennyt totuuden? Jos oli, niin miksi hän ei kertonut sitä kenellekään?