Syrjitty

Luku 20

Seison veljeni vieressä Korkokivien läheisyydessä. Kylmä yötuuli leikittelee turkillani. Värisen. Väsyttää, mutta en voi nukkua nyt. Minun täytyy olla valppaana, Verikynsi ei saa päästä Kuukivelle saamaan yhdeksää henkeään. Kettusielu tuijottaa taivasta. Mitä hän mahtaa ajatella juuri nyt? En uskalla rikkoa välillämme vallitsevaa hiljaisuutta. Mietin isää. Onkohan hän löytänyt uuden kodin itselleen? Toivon, että hän olisi täällä auttamassa meitä ja samalla olen iloinen, ettei hän ole näkemässä sitä, mitä aiomme tehdä.

Alan pesemään itseäni, jotta lämpenisin. Kettusielu kääntää katseensa minuun, nyökkää ja alkaa sitten sukimaan omaa turkkiaan. Hän näyttää päivä päivältä enemmän isältämme. Olen ylpeä, että juuri hän on veljeni. Kettusielu osaa välillä olla mahdottoman itsepäinen, mutta hänellä on lämmin sydän. Hän todella välittää Suokukasta, sen näkee. Nostan katseeni taivaalle. Katseleekohan siskomme meitä? Onkohan hän ylpeä siitä, mitä yritämme tehdä? Toivottavasti.

"Onko kaikki hyvin?" Kettusielu kysyy lopetettuaan sukimisen. Hän näyttää väsyneeltä.

"Joo, mietin vain siskoamme. Näkeekö hän meitä nyt? Toivookohan hän, ettemme tekisi tätä?"

Kolli pudistaa päätään. Tiedän kuulostaneeni typerältä. En tiedä, miksi mietin tuollaisia, ehkä minua pelottaa miten muut reagoivat tapahtuneeseen. Sisko ei voi reagoida mitenkään, hän on poissa. En voi vieläkään uskoa sitä. Välillä unohdan sen ja ajattelen siskon olevan isän kanssa. Kunpa se olisikin niin. Sisko olisi ansainnut elää kauemmin ja perustaa perheen. Hän unelmoi kumppanista ja pennuista. Ehkä voisin toteuttaa tuon unelman hänen puolestaan. Isäksi tuleminen pelottaa, mutta Mäntytuuli olisi varmasti hyvä emo.

"Älä mieti tuollaisia", veljeni naukuu. "Hän varmasti toimisi tässä tilanteessa samoin."

Nyökkään. Kettusielu on oikeassa, minun pitää unohtaa tuollaiset ajatukset ja keskittyä tehtävään. Muut kyllä ymmärtävät, kun selitämme heille tilanteen. Verikynsi tuhoaisi Varjoklaanin ja siinä samalla muut klaanit. Naaras haluaa vain valtaa. Hän esittää olevansa kiltti ja luotettava kissa, mutta syvällä sisimmässään hän on kiero, ilkeä juonittelija.

"Taidan nukkua hieman", Kettusielu ilmoittaa. "Voitko pitää vahtia? Heidän pitäisi olla pian täällä."

"Totta kai."

Kettusielu nuolaisee korvaani ja asettuu sitten pensaiden suojiin makaamaan. Istun kivelle, jotta voin paremmin tarkkailla ympäristöäni. Mietin Mäntytuulta. Toivottavasti tämä nukkuu sotureiden pesässä, eikä murehdi Pääskytähden kohtaloa. Aion viettää hänen kanssaan aikaa, kun tämä kaikki on ohi. En aio kuolla tänne. Haluan tehdä Mäntytuulen onnelliseksi. Jos hän haluaa pentuja, niin en tahdo olla sen unelman tiellä.

Kyynel karkaa silmäkulmastani. Nämä kuut ovat olleet raskaita, mutta samalla myös elämäni parhaimmat. Tunnen viimein kuuluvani jonnekin, vaikka Verikynsi ja Salamaturkki yrittävät parhaansa mukaan sotkea kaiken. Pian heidän juonitteluistaan tulee loppu. Veljeni ja minä tapamme Verikynnen, sitten selitämme Salamaturkille koko kuvion. Jos hän ei suostu vielä senkään jälkeen uskomaan meitä, niin hän voi lähteä klaanista ja etsiä itselleen uuden kodin. Kolli kuitenkin yrittäisi kostaa mestarinsa surmaamisen.

Lasken katseeni tassuihini, jotka tulevat pian värjäytymään punaiseksi verestä – petturin verestä. Suunnitelmamme on yllättää hänet, piilottelemme pusikossa ja hyppäämme sieltä hänen kimppuunsa. Jotenkin meidän pitää saada Vadelmanenä pois taistelun keskeltä. Parantajan täytyy säilyä vahingoittumattomana, jotta tämä voi hoitaa haavamme. Saalistan nopeasti pari hiirtä, jotta jaksan taistella. Vien toisen Kettusielulle, hänkin tarvitsee voimia. Veljeni ei saa kuolla täällä. Toisen meistä täytyy selviytyä ja toivon kaikesta elämänhalustani huolimatta sen olevan hän.