Syrjitty

Luku 4

"Mäntypentu, enkö ole sanonut sinulle ettet saa lähteä pentutarhasta, ennen kuin minä olen herännyt?!" Tuhkasielu sähisee. "Huolestutit minut!"

Mäntypentu nyökkää, mutta ei nosta katsettaan tassuistaan. Minun käy häntä sääliksi. Ei Tuhkasielun tarvitsisi olla noin ankara. Mitäänhän ei kuitenkaan sattunut, emmekä poistuneet leiristä. Punaruskea naaras on ihan erilainen kuin emonsa.

"Ei se ollut Mäntypennun idea, vaan minun", nau'un. "Pyysin häntä näyttämään paikkoja."

Luon ystävääni tiukan katseen, jotta tämä pysyisi hiljaa. Tiedän meidän alun perin sopineen hänen ottavan syyt niskoilleen, mutta en kestä nähdä häntä noin surullisena. Eikö Tuhkasielu ymmärrä, että olemme vain pentuja? Meistä on kiva tehdä kaikkea, mikä on kielletty. Emme mahda uteliaisuudellemme mitään.

"Niinpä tietenkin", kuningatar naukuu. "Arvasin, että aiheuttaisit ongelmia." Sitten hän kääntyy katsomaan tytärtään. Mäntypentu ei vieläkään uskalla katsoa emoaan. "Et saa enää leikkiä hänen kanssaan. Suopentu ja Salamapentu ovat parempia leikkitovereita."

Pieni naaras nostaa vihdoinkin katseensa tassuistaan. Hänen vihreät silmänsä ovat täynnä vihaa ja jotain muutakin. Inhoa? Enpä voi moittia häntä siitä. Minäkin vihaan Tuhkasielua.

"Minä päätän itse kenen kanssa leikin ja kenen en!" Mäntypentu huutaa. "Vihaan sinua!"

Juoksen ystäväni perässä ulos tarhasta, en halua kuunnella Tuhkasielun syytöksiä. Kuinka jotku voivatkin olla noin ilkeitä pennuilleen? Valkokukka on tosin eri maata. Hän on lempeä ja ymmärtäväinen. Juuri sellainen emon pitää olla, eikä tuollainen määräilevä karvapallo. Olen niin kateellinen Suopennulle ja Salamapennulle, kunpa minunkin emoni olisi Valkokukan kaltainen.

Mäntypentu menee pentutarhan taakse ja lysähtää maahan. Tassuttelen hänen luokseen. Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Luulin Tuhkasielun pyytävän tältä anteeksi ottamalla syyt niskoilleni. Olisihan minun pitänyt muistaa, kuinka ilkeä naaras on. Hän ei edes yrittänyt ymmärtää meitä. Haluaisin juosta takaisin pentutarhaan ja kynsiä häneltä korvat päästä. En kuitenkaan tee niin, se vain pahentaisi asioita.

"Kiitos", Mäntypentu kuiskaa hiljaa. "Kiitos, että yritit auttaa."

Nuolaisen naaraan korvaa. Äkkiä pilvet peittävät taivaan. Pian alkaisi sataa. Soturit juoksevat pesäänsä, samoin päällikkö. Minä en kuitenkaan liiku mihinkään, en halua jättää Mäntypentua yksin. Tämä ei varmasti halua mennä takaisin pentutarhaan. Minne siis voisimme mennä? Samassa näen klaanin parantajan kulkevan ohitsemme.

"Tule", sanon ystävälleni. "Juostaan parantajan pesään, ennen kuin alkaa satamaan."

Mäntypentu nyökkää ja väläyttää minulle pienen hymyn. Annan hänen kulkea edelläni, sillä en vielä tunne paikkoja kovin hyvin. Salamapentu pysähtyy huomatessaan meidät. Kollin silmät ovat tulvillaan vihaa. Onko jotain tapahtunut?

"Mikä hätänä?" kysyn päästessäni hänen luokseen. Mäntypentu on melkein parantajan pesällä.

"Miksi olet hänen kanssaan?!" Salamapentu kysyy ja osoittaa hännällään Mäntypentua. "Hän on heikko kirppusäkki!"

Hyökkään Salamapennun kimppuun. Tunnen, miten hänen kyntensä uppoavat lapaani, mutten välitä. Kukaan ei loukkaa ystävääni! Tartun hampaillani hänen niskanahkaansa ja raapaisen tätä kylkeen. Kolli ulvaisee kivusta. Päästän irti niskanahasta ja isken hampaani hänen rintaansa. Salamapentu yrittää riuhtoa itsensä vapaaksi, turhaan. Tiukennan otettani.

"Lopettakaa!" Valkokukka huutaa juostessaan luoksemme. Suopentu kipittää hänen perässään.

Päästän irti Salamapennusta. Kollin rinnasta vuotaa verta, samoin minun lavastani. Valkokukka alkaa nuolla pentunsa haavaa. Mikä minuun oikein meni? Nyt minut varmasti häädetään klaanista. Tuhkasielu on oikeassa, aiheutan vain ongelmia. Mitä jos olisin tappanut Salamapennun? Taidan olla samanlainen kuin emoni.

Mäntypentu juoksee luokseni parantajan kanssa. En ansaitse tulla hoidetuksi, hyökkäsin oman klaanitoverin kimppuun. Tomukarva on varmasti pettynyt minuun, kun kuulee mitä olen tehnyt. Oli virhe tulla tänne. Ehkä koko olemassaoloni on yksi iso virhe. Isän olisi pitänyt antaa emon tappaa minut.

"Se oli mahtavaa", Mäntypentu kuiskaa korvaani. "Salamapentu ansaitsi sen."

Pudistan päätäni. Sanoihan hän ilkeästi, muttei se oikeuta hyökkäämään hänen kimppuunsa. Onneksi Valkokukka keskeytti tappelun. Parantaja puhdistaa haavani ja laittaa siihen hämähäkinseittiä. Huomaan, että Salamapennun haava on syvempi kuin omani. Toivottavasti siitä ei jää arpea. Se muistuttaisi minua aina siitä, mitä olen tehnyt.

"Eikä ansainnut", nau'un. "Oli typerää hyökätä hänen kimppuunsa. Nyt kaikki varmasti vihaavat minua entistäkin enemmän."

Mäntypennun silmät laajenevat järkytyksestä. Mikä hänelle oikein tuli? Onko hän huolissaan minusta? Valkokukka nuolee poikansa sotkeutunutta turkkia. Tunnen taas kateuden pistoksen. Työnnän sen kuitenkin nopeasti syrjään. Olen ansainnut sen kaiken. Kuinka kukaan koskaan voisi rakastaa kaltaistani? Isän ymmärrän, olemmehan sentään sukua ja siskoni ja veljeni... Rakastivatko he minua?

Suopentu mulkoilee minua vihaisesti emonsa vierellä. Olisin voinut tappaa Salamapennun, sillä en ajatellut mitä tein. Adrenaliini virtasi suonissani, se sai pääni sekaisin. Minun kuuluu elää erakkona, ilman muita kissoja. Olen vaaraksi kaikille.

"Kyllä he ymmärtävät, kun selitämme tilanteen", Mäntypentu naukuu. "Vadelmanenä ja minä kuulimme kaiken, mitä puhuitte. Voimme luottaa parantajaan, hän on mukava."

Vadelmanenä tassuttelee luoksemme. Hänen vihreät silmänsä eivät ole tulvillaan vihaa, vaan myötätuntoa, jota en todellakaan ansaitse. Salamapentu ei varmasti anna ikinä anteeksi. Ystävyytemme on ohi.

"Mennään Pääskytähden luo", parantaja naukuu. "Hän päättää kohtalostasi."

Sanat saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Kohtalo. Se kuulostaa jotenkin hirveän pelottavalta. Tuskin Pääskytähti suhtautuu asiaan yhtä lempeästi kuin Vadelmanenä. Hän ja isäni rakastivat joskus toisiaan, mutta siitä on aikaa. Enkä minä ole hänen poikansa, joten päälliköllä ei ole mitään syytä olla rankaisematta minua.