Syrjitty

Luku 5

Tassutellessamme sisään pesään, Pääskytähti istuu sammalvuoteellaan. Puoliksi syöty hiiri lojuu hänen edessään. Eikö naaraalla ole nälkä? Vadelmanenä luo vihaisen silmäyksen Mäntypentuun, jotta tämä ymmärtäisi pysyä hiljaa. Mäntypentu nyökkää ymmärtämisen merkiksi. 

"Kerro, mitä tapahtui", päällikkö käskee. "Älä jätä mitään pois."

Kertaan tapahtumat nopeasti päässäni, sitten avaan suuni ja vuodatan mustavalkoiselle kissalle koko tarinan. Hän kuuntelee vaiti, eikä edes katso minua silmiin. Tuijottaa vain tassujaan. Vaivaako häntä jokin? Kerrottuani tarinan, Vadelmanenä laskee häntänsä selälleni. Parantaja on ilmeisesti ylpeä minusta. Mäntypentu väläyttää pienen hymyn. Lopulta päällikkö nostaa katseensa minuun, siitä ei voi päätellä mitään.

"Pääskytähti, älä ole Ilvespennulle vihainen", parantaja pyytää. "Hän vain puolusti ystäväänsä."

Se on totta, mutta ei minun olisi tarvinnut hyökätä Salamapennun kimppuun. Olisin voinut poistua paikalta. Niin kuka tahansa järkevä kissa olisi tehnyt. Ajattelin tämän pitävän minua pelkurina, jos vain kävelen pois sanomatta sanaakaan.

"Vadelmanenä ja Mäntypentu", Pääskytähti naukuu. "Te voitte poistua."

Mäntypentu luo minuun huolestuneen katseen ja epäröi. Hän ei selvästikään haluaisi jättää minua tänne yksin. Vadelmanenä kuitenkin tönii häntä pesän suuaukkoa kohti. Katsellessani heidän poistumistaan, lupaan samalla mielessäni etten antaisi minkään rikkoa minun ja Mäntypennun ystävyyttä. Emme toki tunne vielä kovin hyvin, mutta naaraasta on tullut jo minulle todella tärkeä. Aion puolustaa häntä aina. Toki jollain muulla tavalla kuin väkivallalla. Varsinkin, jos kyseessä on klaanitoveri.

"Hyväksyn minkä tahansa rangaistuksen", nau'un. "En tietenkään haluaisi lähteä klaanista. Olen saanut hyviä ystäviä ja viihdyn täällä, mutta jos ei ole muuta ratkaisua..." Sanani juuttuvat kurkkuun. Pelkkä ajatus siitä etten näkisi enää Mäntypentua, Tomukarvaa tai Valkokukkaa, saa minut voimaan pahoin.

"En aio häätää sinua klaanista", päällikkö sanoo. "Etkä saa muutakaan rangaistusta, teit oikein puolustaessasi ystävääsi. Toki toimintatapasi oli väärä, mutta annettakoon se anteeksi. Haluan puhua isästäsi."

Ahaa, nyt ymmärrän. Pääskytähti aikoo kertoa minulle hänen ja isän menneisyydestä. Tiedän siitä jo, kiitos Tomukarvan.

"Tiedän Tomukarvan kertoneen sinulle isäsi ja minun olleen kumppanit. Hän ei kuitenkaan tainnut mainita, että isäsi syntyi täällä, siinä samassa pentutarhassa, jossa nukut."

Siis hetkinen nyt. Onko minun isäni klaanisyntyinen? Sehän tarkottaa... Kiljaisen riemusta, en mahda itselleni mitään. Minussa on sittenkin klaaniverta, eli olen yhtä lailla soturi kuin kaikki muutkin. Enää kukaan ei voi tuomita minua vereni takia.

"Isäsi oli hieno soturi, vahva ja rohkea", päällikkö jatkaa. "Hän oli uskollinen ystävilleen ja ennen kaikkea klaanilleen. Sitten tapahtui ikävä onnettomuus. Isäsi ei kestänyt sen tuomaa surua ja vihaa, niinpä hän katsoi parhaakseen hylätä klaaninsa."

"Mikä onnettomuus?" kysyn. "Miksi isä ei voinut tulla kanssani tänne, jos kerran syntyi täällä?"

En ymmärrä isää. Miksi tämä halusi jäädä emoni luo? Sisaruksieni takiako? Ei, eihän emo heitä vahingoittanut.

"Tuskinpa isäsi enää sopeutuisi tänne", Pääskytähti toteaa. "Hän on ollut poissa monta vuodenaikaa ja hänellä on perhe, mutta nyt sinun on aika palata pentutarhaan."

Pudistan päätäni. Haluan tietää, mikä sai isän hylkäämään klaaninsa, oli se sitten mitä tahansa. Minun täytyy tietää. Miksi isä ei koskaan puhunut minulle elämästään ennen emoa? Hän antoi ymmärtää, että oli ollut aina emon kanssa kahden, ennen kuin he saivat pentuja. Isä oli valehdellut koko ajan.

"En voi kertoa sinulle enempää" päällikkö naukuu. "Lupasin isällesi. Menehän nyt."

Tassuttelen pettyneenä ulos pesästä. Mäntypentu on jäänyt odottamaan minua. Hän juoksee luokseni ja nuolaisee päälakeani. Yritän hymyillä. Kaikki on hyvin, en joudu lähtemään klaanista. Silti isän menneisyys vaivaa minua.

Kerron Mäntypennulle kaiken, mitä puhuimme Pääskytähden kanssa. Naaraan silmät laajenevat hämmästyksestä, kertoessani isän salaavan syyn, minkä takia lähti klaanista.

"Autan sinua selvittämään sen", Mäntypentu hihkaisee kerrottuani tarinan. "Ei kerrota tästä muille."

Nyökkään. Tiesin, että hän tarjoutuisi auttamaan. Juoksemme pentutarhalle, nälkä kurnii vatsaani. En ole syönyt mitään koko päivänä.

Valkokukka istuu vuoteellaan Suopennun kanssa. Salamapennusta ei näy jälkeäkään, hän on varmaan parantajan pesässä. Vuoteeni vieressä on hiiri. Ahmin sen nopeasti, käperryn vuoteeseeni ja suljen silmäni.

***

Herään oudosta metsästä. Taivas on täynnä tummia pilviä. Kauempana kuuluu kissojen sähinää. Taistelevatko he?

Hiivin hitaasti lähemmäs, en halua, että he huomaavat minut. Punaruskea kissa painaa ison, mustan kollin maata vasten. Kolli yrittää rimpuilla vapaaksi, mutta punaruskea ei hellitä otettaan. Samassa tajua, kuka hän on. Isä!

"Häivy reviiriltämme, senkin murhaaja!" isäni sähisee. En ole koskaan nähnyt häntä noin hurjana.

"En se minä ollut!" musta soturi huutaa. "Sanoinhan jo, että se oli oma klaanitoverisi!"

Isä loikkaa pois kollin päältä. Tämä nousee hitaasti ylös ja ravistaa lehdet turkistaan. Missä minä oikein olen? Muistan, että menin takaisin pentutarhaan, söin ja kävin nukkumaan. Olenko siis vieläkin unessa?

"Kyllä minä vielä saan totuuden selville", isä naukuu. "ja silloin sinä olet mennyttä."

Musta kolli tuhahtaa jotain vastaukseksi, nuolaisee pari kertaa haavojaan ja juoksee tiehensä. Mistä totuudesta isä oikein puhuu ja miksi tämä oli kutsunut toisen klaanin soturia murhaajaksi?

Juuri, kun olen astelemassa hänen luokseen, valkoinen, tiheä sumu ympäröi meidät. Yritän huutaa isää, mutta tämä ei selvästikään kuule. Yhtäkkiä tunnen jonkun tökkivän minua. Säpsähdän hereille.

"Näitkö painajaista?" Valkokukka kysyy. "Huusit unissasi."

"Joo, se oli kamala uni", valehtelen. "Kiitos, että herätit."

Valkokukka nyökkää ja tassuttelee sitten takaisin vuoteeseensa. Kaikki oli ollut vain pelkkää unta. Vaikea uskoa, se tuntui niin todelliselta. Samassa outo ajatus hiipii mieleeni. Mitä jos näin juuri palan isän menneisyydestä? Suljen uudestaan silmäni, toivoen pääseväni takaisin siihen outoon metsään.