Syrjitty

Luku 6

Kyllä minä vielä saan totuuden selville ja silloin sinä olet mennyttä.

Yritän pureskella hiirtäni, mutta isän sanat kaikuvat koko ajan mielessäni. Mitä se oikein oli? Miten minä pystyin nähdä isän menneisyyteen? Se ei voinut olla pelkkää mielikuvitukseni tuotetta, sillä se tuntui liian aidolta, ihan niin kuin olisin ollut siellä.

Nakkaan puoliksi syödyn hiiren Mäntypennulle. En pysty syömään, en ennen kuin olen selvittänyt, mitä tuo salaperäinen uni oikein tarkoitti. Mutta miten selvitän sen? Kukaan ei varmasti uskoisi minua, vaan he luulisivat minun seonneen.

"Mikä on?" Mäntypentu kysyy. "Olet ollut outo koko aamun."

"Minä näin unen", kuiskaan. "Isäni taisteli siinä mustan kissan kanssa, jolla oli vihreät silmät ja haukkui häntä murhaajaksi."

"Oletko varma, että se oli pelkkä uni?" ystäväni kysyy. "Sillä taidan tietää, kuka se kissa on." Hän haukkaa palan hiirestä ja jatkaa: "Muistaakseni hän on Tuuliklaanin parantaja. Kolli kävi leirissämme usein hakemassa joitakin yrttejä."

Tuuliklaanin kissa... Mäntypentu taitaa olla oikeassa, kollissa oli sama haju kuin leirissämme sinä iltana, kun tulin tänne. Miksi isä halusi kostaa parantajalle? Hän ei selvästikään ollut onnistunut siinä.

"Selvä", Mäntypentu hihkaisee syötyään saaliin loppuun. "Menemme siis Tuuliklaaniin."

"Mitä?!" huudan. Moni klaanitoveri kääntyy katsomaan meitä. Mäntypentu luo minuun vihaisen silmäyksen ja lähtee sitten tassuttelemaan pentutarhalle. Juoksen perään. Minä ja minun suuri suuni! Livahdamme pentutarhan taakse, sieltä kukaan ei kuulisi meitä.

"Totta kai meidän pitää mennä sinne", naaras naukuu. "Miten muuten ajattelit selvittää asian? Kysymällä Pääskytähdeltä? Hän on luvannut pitää isäsi salaisuuden, eli ainoa vaihtoehto on käydä tapaamassa parantajaa."

"Ehkä Tomukarva tietää jotain", keksin. "Hänhän on isäni isä."

"Tuskinpa vain", Mäntypentu tuhahtaa. "Ei pennut kerro vanhemmilleen asioitaan, ei ainakaan kaikkia. Emme edes tiedä olivatko he läheisiä."

"Kannattaa kuitenkin yrittää", intän. "Mitä menetettävää meillä on?"

Mäntypentu huokaisee syvään. Hän olisi ilmeisesti kaivannut kunnon seikkailua, samoin minä, mutta pennut eivät saa lähteä ulos leiristä.

"Hyvä on", hän naukuu lopulta. "Kysytään ensin Tomukarvalta."

Juoksemme klaaninvanhimpien pesään. Haukkaturkin vuode on tyhjä. En olisikaan halunnut puhua sille äkäiselle kirppusäkille. Mäntypentu tökkää Tomukarvaa hellästi kylkeen, vanhus nostaa pelästyneenä päänsä käpäliltään. Hänen silmänsä kapenevat viiruiksi huomatessaan meidät. Ei kai hän ole vihainen? Mäntypentu kyllä säikäytti hänet aika pahasti.

"Ilvespennulla on kysyttävää!" naaras kiljaisee. "Hän näki todella oudon unen."

Tomukarva venyttelee ja sukii takkuista turkkiaan. Vanhuksen elämä taitaa olla aika tylsää. Maata nyt pesässä päivät pitkät! Käyvätkö he koskaan leirin ulkopuolella?

"Oudon unen?" vanha kolli naukuu. "Miten se liittyy minuun?"

Kerron mahdollisimman tarkasti unestani ja tuntemuksistani. Alan olla koko ajan varmempi siitä, että uni oli muisto isän menneisyydestä, niin mahdottamalta kuin se kuulostaakin. Näkevätkö muut sellaisia unia?

"En ole kuullut tuosta taistelusta", Tomukarva tokaisee, kun olen saanut kerrottua hänelle unestani. "Mutta ystäväsi on oikeassa, kolli todellakin on Tuuliklaanin parantaja. Hänen nimensä on Yösielu."

Pettymys valtaa sisimpäni. Tomukarva ei tiedä mitään isäni ja Tuuliklaanin parantajan riidasta. Miten se voi olla edes mahdollista? He eivät kai olleet niin läheisiä kuin luulin.

"Kotkasydän oli läheisempi emonsa kanssa", vanhus naukuu kuin olisi lukenut ajatukseni. "Harmi ettemme voi kysyä häneltä, mutta on eräs kissa, joka voi varmasti auttaa sinua. Klaanin parantaja, hän tulkitsee merkkejä Tähtiklaanilta."

"No tietenkin!" Mäntypentu huutaa. "Vadelmanenä auttaa varmasti meitä."

Nuolaisen Tomukarvan lapaa kiitokseksi. Vanhus hymyilee minulle ja käpertyy sitten takaisin vuoteeseensa. Isän nimi oli siis Kotkasydän, kun hän asui täällä. Nykyään häntä kutsutaan vain Kotkaksi.

Vadelmanenä istuu aukiolla katsellen taivasta, se on alkanut hieman tummua. Ilmassa tuoksuu sade. Toivon todella, että parantaja auttaa meitä.

"Onko kaikki hyvin?" Vadelmanenä kysyy päästyämme hänen luokseen. "Näytätte kauhean vakavilta."

"Meillä on tärkeää asiaa", nau'un. "Voimmeko mennä pesääsi?"

Naaras tuijottaa minua hetken lempeillä silmillään. Lopulta hän nyökkää ja lähtee tassuttamaan pesälleen. Kuljen joukon hännillä. Tunnen Verikynnen katseen selässäni. Toivottavasti hän ei sekaannu asioihini.

"No niin, kerro", Vadelmanenä kehottaa, siirtäen samalla yrttejä sivuun.

Annan Mäntypennun kertoa hänelle kaiken, sillä minulla ei ole halua toistaa untani, mietin sitä muutenkin jo ihan liikaa.

"Hmm, mielenkiintoista", parantaja naukuu Mäntypennun hiljennettyä. "Oletko aikaisemmin nähnyt samantapaisia unia?"

"En", vastaan. "En ainakaan muista nähneeni."

"Oliko se uni peräisin Tähtiklaanilta?" Mäntypentu kysyy. "Ehkä joku siellä haluaa Ilvespennun tietävän, miksi hänen isänsä lähti klaanista."

"Monet sanovat Kotkasydämen lähteneen jonkun onnettomuuden takia", Vadelmanenä kertoo. "En kuitenkaan usko sen olevan koko totuus. Mutta kyllä, luulen unen olevan peräisin Tähtiklaanilta, sillä se muistuttaa hyvin paljon ennustuksia, joita minun pitää tulkita."

Mäntypennun silmät laajenevat riemusta, itse en ole yhtä innoissani. Miksi Tähtiklaani lähetti unen minulle eikä Vadelmanenälle? Hänhän se parantaja on, enkä minä. Voisiko olla, että se oli virhe?

"Olet heidän mielestään varmasti hyvin erityinen", Vadelmanenä jatkaa. "Tähtiklaani harvoin näyttää mitään muille kuin parantajille. Sinua odottaa varmasti jännittävä tulevaisuus, mutta älä pelkää pikkuinen, Tähtiklaani on aina kanssasi."

Ja tuonko pitäisi muka lohduttaa? Mitä hyötyä kuolleista sotureista on? He ovat vain... Kuolleita. En halua olla erityinen, en halua tulevaisuutta, jonka Tähtiklaani on minulle luonut, en jos se on näin vaikea.

"Tiedätkö, miksi Kotkasydän lähti?" Mäntypentu kysyy. "Eikö hän viihtynyt täällä?"

"Valitettavasti en", parantaja vastaa. "Olin itse vielä nuori, kun se tapahtui."

Mäntypentu naurahtaa. "Et sinä vielä mikään vanha ole."

Vadelmanenä punastuu. Parantajalla on edessä vielä monta vuodenaikaa. Hänen pitäisi pian ottaa itselleen oppilas. Mäntypentu on kovin kiinnostunut yrteistä, mutta hänen kärsivällisyytensä ei taitaisi riittää yrttien opetteluun.

"Selvä, kiitos kuitenkin", sanon yrittäen peittää pettymyksen äänestäni. "Ehkä Tähtiklaani näyttää myöhemmin lisää."

"Eiköhän", Vadelmanenä naukuu toiveikkaasti. "Voit tulla aina juttelemaan unistasi, autan parhaani mukaan."

Lysähdän uupuneena pentutarhan lähistölle. Olemme jututtaneet kahta kissaa, emmekä ole saaneet selville juuri mitään. Miten he eivät voi tietää syytä isäni lähtöön? He olivat tämän klaanitovereita!

Hyökkään aukiolla leijailevan sammalpallon kimppuun, yrittäen purkaa turhautumistani.

"Älä nyt vielä luovuta!" Mäntypentu huutaa ja nappaa sammalpallon minulta. "On vielä eräs, jolta voit kysyä tai oikeastaan kaksi."

Istun alas ja alan sukimaan sotkuista turkkiani. Emme ikinä pääsisi livahtamaan Tuuliklaaniin.

"Typerys", ystäväni naukuu lempeästi. "Mennään tapaamaan isääsi."

Tällainen luku tällä kertaa. Kummasta muuten tykkäätte enemmän, Mäntypennusta vai Ilvespennusta? :3