Syrjitty

Luku 3

Avatessani silmäni, minusta tuntuu kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Matka oli rankka ja yöllinen myrsky valvotti minua. Nukuin pieniä pätkiä kerrallaan. Heräsin joko jyrinään tai painajaiseen. Nytkö emo rupeaa vainoamaan minua unissani?

"Oletko hereillä?" punaruskea pentu kysyy vuoteeni vierestä. Tuhkasielu tuhisee yhä vuotessaan, onneksi.

"Olen, kai", vastaan ja nousen ylös venyttelemään.

 "Hyvä", naaras hihkaisee. "Lähdetäänkö tutkimaan leiriä?"

 "Mitä emosi siihen sanoo?" kysyn. En halua kuningattaren vihoja niskaani.

"Ei se häntä haittaa", pentu vakuuttaa. "Jos hän suuttuu, niin kerron sen olleen minun ideani."

Lopulta suostun lähtemään hänen kanssaan pienelle tutkimusretkelle. Päästyämme ulos, en voi melkein uskoa, että olen yhä samassa paikassa kuin eilen. Aukio on täynnä lammikoita, puista pudonneita oksia ja lehtiä. Yksi oksista on pudonnut suuren kiven päälle. Mitähän varten se on?

"Lehtisydän, Mustahäntä ja Apilaviiksi!" Verikynsi naukuu sotureiden pesältä. "Raivatkaa oksat pois leiristä!"

Soturit alkavat heti töihin. Minäkin haluaisin auttaa, mutta olen vasta pentu. Tassuttelen ystäväni perässä pesään, joka tuoksuu yrteiltä. Tämän täytyy olla parantajan pesä. Samassa nuori naaras kääntää katseensa meihin. Ehkä meidän ei pitäisi olla täällä, emmehän ole sairaita tai haavoittuneita.

"Hei Mäntypentu ja Ilvespentu", naaras naukuu lempeästi. "Olettepa te aikaisin jalkeilla."

Mäntypentu hihkaisee tervehdyksen ja juoksee peremmälle pesään. Tunnen itseni typeräksi. En ollut edes vaivautunut kysymään pennun nimeä. Minua ei huvita tutkia parantajan pesää, niinpä päätän jatkaa eteenpäin.

Saavun toiselle pesälle. Hiivin varovasti sisään. Pesässä nukkuu kaksi kissaa, he näyttävät todella vanhoilta. Olen juuri peruuttamassa takaisin ulos, kun ruskea kissa nostaa päänsä ylös käpäliltään. Hänen silmissään on utelias katse.

"Sinua en olekaan aiemmin nähnyt", kissa maukuu. "Taidat olla se uusi pentu, josta kaikki puhuvat."

Siirtelen tassujani. Kollin sanat saavat minut vaivautuneeksi. Puhuuko koko klaani todella minusta? Mitä he mahtavat ajatella?

"N-niin olen", änkytän. "Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää."

Ruskea vanhus naurahtaa. Ei tässä ole mitään hauskaa! Pitääkö hän minua pilkkanaan? Samassa hänen pesätoverinsa avaa silmänsä. Naaras tuijottaa minua vihaisesti sinisillä silmillään.

"Onko pakko metelöidä?" hän sähisee. "Yöllä oli niin kamala myrsky etten saanut unta."

"Älä ole aina noin äkäinen", ruskea kolli toruu. "Etkö näe, että hän pelkää sinua?"

En minä pelkää, vanha naaras sai vain ikävät muistot pyörimään päässäni. Mitäköhän perheeni mahtaa tehdä juuri nyt? Ovatko he selviytyneet ehjänä viimeöisestä myrskystä? Voi, kunpa voisin mennä katsomaan heitä. Haluaisin nähdä edes isän ja kysyä, miksi hän halusi minun menevän juuri tähän klaaniin. Kai se on ilmiselvää - pällikkö ja isä tuntevat toisensa, mutta miten? Ehkä nämä vanhukset tietävät siitä jotain.

"Tiedättekö, onko Pääskytähdellä ystävää, joka on erakko?" kysyn ja kuvailen heille isääni. Vanhukset tuijottavat minua ihmeissään. He eivät taida tietää mitään.

"Ai, se kolli on siis isäsi", ruskea kissa naukuu pienen hiljaisuuden jälkeen. "En tiennytkään Pääskytähden vielä pitävän yhteyttä häneen."

"Tomukarva, älä ole hiirenaivo!" harmaa naaras ärisee. "Hehän rakastivat toisiaan, ei siis ole mikään ihme, että päällikkö otti hänen pentunsa klaaniin."

En voi uskoa kuulemaani. Ovatko isä ja Pääskytähti olleet yhdessä? Milloin se tapahtui? Päässäni vilisee niin paljon ajatuksia etten meinaa saada niistä mitään tolkkua. En todellakaan ollut odottanut mitään tällaista. Ajattelin, että ehkä he olivat joskus metsästäneet yhdessä, mutta he olivatkin olleet kumppanit!

"Minulla on ikävä häntä", Tomukarva naukuu. "Toivottavasti hän on nyt onnellinen."

Miksi Tomukarva ikävöi isää ja on huolissaan tästä? Sitten tajuan. Isä on asunut täällä ja Tomukarva oli varmaan hänen hyvä ystävä. Minäkin pidän tuosta ruskeasta, vanhasta kollista. Hän on niin ystävällinen ja kiltti, kun taas naaras on ilkeä ja äkäinen. Säälin Tomukarvaa, kolli joutuu kestämään tuota vanhaa haaskaa joka päivä.

"Isäsi on poikani", Tomukarva jatkaa. "Eli sinä olet lapsenlapseni."

Minun tekisi mieli kiljua riemusta. En voisi toivoa parempaa isoisää! Totta kai tämä olisi huolissaan pojastaa. Miksi se vaihtoehto ei ollut edes juolahtanut päähäni, että he olisivat sukua? Näkeehän sen! Tomukarvalla on samanväriset silmät kuin isälläni. Hänen turkkinsa ei tosin ole punaruskea, vaan tummanruskea, jossa on mustia raitoja. Isä on kai perinyt turkkinsa värin emoltaan.

"Entä, kuka hänen emonsa on?" kysyn. Ei kai se ole tuo vanha haaska? Ei, ei se mitenkään voisi olla. Naaras on harmaa, ei punaruskea.

"Isäsi emo oli nimeltään Varpusulka", Tomukarva vastaa. "Hän oli hyvin kaunis, harmaavalkoinen naaras."

"Varpusulka kuoli kaksi kuuta sitten syötyään pilaantunutta riistaa", harmaa naaras jatkaa. "Koko klaani näki silloin nälkää."

Olin väärässä, isä ei ollut perinyt turkin väriään emoltaan. Olisinpa tullut tänne aikaisemmin. Nyt en voi jutella Varpusulan kanssa isästäni tai tutustua häneen.

"Ilvespentu!" Mäntypennun huuto kuuluu takaani. "Meidän pitää palata pentutarhaan."

Nau'un vanhuksille hyvästit ja lähden juoksemaan Mäntypennun perässä takaisin pentutarhaan. Tarhassa ei ole ketään muuta kuin Tuhkasielu, joka näyttää todella vihaiselta. Ilmeisesti meidän olisi kannattanut odottaa hänen heräämistään, ennen kuin lähdimme tutkimaan leiriä.