Syrjitty

Luku 7

Hiivin ystäväni perässä ulos leiristä. Puolikuu loistaa kirkkaana taivaalla, valaisten polkumme. Meidän täytyy edetä varoen, sillä tänä yönä parantajat matkaavat Korkokiville. Mäntypentu kertoi minulle aiemmin Kuukivestä. Se on iso, valkoinen kivi, jonka luona päälliköt saavat yhdeksän henkeään. Samaisen kiven luona parantajat vaihtavat unia Tähtiklaanin kanssa. Kuukiven luolan katossa on reikä, josta kuun valo pääsee sisään ja saa kiven loistamaan. Saisimme kuulemma käydä siellä sitten, kun meistä tulee oppilaita. Tuskin maltan odottaa!

Maistelen ilmaa, löytääkseni oikean suunnan. Päivällä osaisin isän luo vaikka silmät kiinni, mutta pimeällä kaikki näyttää niin erilaiselta. Sieraimiini kantautuu raikas, veden tuoksu. Sen on pakko olla lähtöisin siitä purosta, jolle pysähdyimme juomaan. Mäntypentu juoksee ohitseni yöperhosta jahdaten. Naurahdan ja juoksen hänen peräänsä. Voisinpa olla itsekin noin huoleton.

Pian näen puron edessämme, emme voi olla kovin kaukana. Maistelen jälleen ilmaa, löytääkseni tuoksun isästäni tai sisaruksistani. Toivon todella, ettei meidän tarvitse nähdä emoani. Mäntypennun tuskainen kiljaisu saa karvani nousemaan pystyyn. Juoksen nopeasti hänen luokseen. Ystäväni makaa maassa. Hänen tassustaan vuotaa verta. Vilkuilen ympärilleni löytääkseni haavan aiheuttajan. Sitten huomaan maassa terävän kepin, jonka päässä on verta. Se on varmasti raapaissut tämän jalkaa.

Alan nuolemaan haavaa, en tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä. Naaras murahtelee tuskissaan. Olisipa Vadelmanenä täällä. Mitä jos haava tulehtuu? Entä jos Mäntypentu ei pysty enää kävelemään? Silloin koko retkemme on ollut ihan turhaa. En voi jättää häntä ja jatkaa yksin.

"Pystytkö kävelemään?" kysyn, kun haava on lakannut vuotamasta.

Mäntypentu nousee hitaasti pystyyn ja laskee painoa haavoittuneelle jalalleen. Kipu pakottaa hänet maahan. Hyvä Tähtiklaani, mitä me nyt teemme?

"Jatka ilman minua", naaras kuiskaa. "Sinun täytyy saada tietää totuus ja minä olisin vain tiellä."

"Ei, en voi mitenkään jättää sinua tähän. Joko jatkamme matkaa yhdessä tai menemme takaisin!"

Mäntypennun vihreät silmät kiiluvat ilosta. Minä en aio olla hänelle ilkeä. Suopentu ja Salamapentu ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Eikö heitä ole opetettu kunnoittamaan muita? Isällä oli tapana sanoa, että niitä, jotka eivät kunnoita muita, ei tulisi myöskään kunnoittaa. Kohtele muita samalla tavalla, kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Ja juuri niin minä aion tehdä. 

Juuri, kun olen auttamassa Mäntypentua seisomaan, joku hyökkää kimppuuni takaapäin. Toisen klaanin kissako? Ei, haju on tuskallisen tuttu. Rimpuilen vapaaksi ja jään tuijottamaan hyökkääjää suu auki.

"Anteeksi, luulin sinua erakoksi, joka asuu tässä lähellä."

En kykene sanomaan mitään, tuijotan vain edessäni olevaa kissaa. Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun näin hänet viimeksi. Hän on kasvanut huimasti, jopa minua isommaksi. Hänestä tulee varmasti yhtä voimakas kuin Kotkasydämestä.

"Erakoksi? Eihän täällä ole näkynyt muita moneen kuuhun."

Veljeni naurahtaa, tassuttelee luokseni ja koskettaa kuonollaan omaani. Tuttu tuoksu saa silmäni kostumaan. Voi, kuinka olenkaan ikävöinyt häntä ja tietysti muuta perhettä, paitsi emoani. Tulen vihaamaan häntä aina, vaikka en haluaisikaan. Se ei auta mitään, mutta miten voisin antaa hänelle anteeksi?

"Meillä on ollut hieman ongelmia sen erakon kanssa", veljeni naukuu. "Hän hyökkäsi pesään, kun olimme saalistamassa ja..."

Näen veljen katseesta, mitä tämä aikoi sanoa. Erakko on tappanut jonkun. Toivottavasti ei siskoani.