Vastavirtaan

Viisi - Milloin ei sataisi?

Tää luku on aika sekava, mä vissiin julkaisin tän luvun vahingossa keskeneräisenä xD. Muita pidempi tästä kuitenkin tuli :D.

Lassi

Vili, Karoliina ja Netta passittivat mut yhteistuumin partioimaan iltapäiväksi ratojen keskelle. Suomennettuna se meinasi sitä, että mun piti raahata mahdolliset ratojen varrelle jääneet tyypit takaisin maan kamaralle. Ei sillä, mieluummin mä seisoskelin mäntyjen ja kanervien keskellä kuin olisin pitänyt opetustuokiota äskettäin saapuneelle ryhmälle. Mä olin tosi iloinen siitä, että meillä oli tavallaan sanaton sopimus siitä, että kaikki saivat tehdä itselleen mieluista hommaa, vaikka tietysti jokaisen meistä piti pystyä hoitamaan kaikki toimenkuvaan kuuluvat työt. Karoliina hoiti eniten varustepuolta ja auttoi Vilin kanssa valjaiden laitossa. Netta tykkäsi opettaa valjaiden ja klipsien käyttöä, ja sillä oli siihen sopiva selkeä ja tarpeeksi kantava ääni. Netta oli myös kannustava eikä läheskään niin pelottavan näköinen, kuin mä. En mä ollut varma siitä että olin pelottava, mutta muut olivat naureskelleet sille useammankin kerran, ja vaikka se läppää suurimmaksi osaksi oli, niin kyllä mä tiesin että olin vaikeimmin lähestyttävä meistä neljästä.

Mun katseeni harhaili taas kerran Noraan ja Miikaan, jotka olivat edenneet tosi nopeasti radoilla. Mä tiesin, että Nora oli innokas seikkailuratojen suhteen. Sen mielestä ne olivat melkein yhtä hyvää urheilua kuin jalkapallo. Tällä hetkellä kaksikko oli viimeisellä keskivaikeista radoista. Sen jälkeen niillä olisi enää vaikein, Musta rata käytävänään, jos ne siihen aikoivat suunnata.

Miika ei ollut ainakaan Noraa hitaampi, vaikka Nora meni radalla ensimmäisenä. Kyllä mä olin jo huomannut että Miika oli urheilullista tyyppiä, sen käsivarret ainakin näyttivät lihaksikkailta. Ja siis kaikkihan sen huomasi, koska Miikalla oli t-paita, ja koska t-paidassa ei ole pitkiä hihoja, kaikki näkivät sen käsivarret. Eli mä en tehnyt mitään kummempaa kuin satuin katsomaan Miikaa ja samalla näin sen käsivarret, that's it.

Are you sure?

Be quiet

"Isi, nää miu valjaat on liian löysät", kuulin lapsekkaan äänen jostain sivultani. Läheltä kuuluva puhe havahdutti mut mun ajatuksistani.

"Käydään kysymässä et voisko toi ohjaaja kiristää niitä, Niilo"

Mä käänsin katseeni noin kolmikymppiseen mieheen ja tämän pieneen poikaan. Molemmat olivat kävelemässä mua kohti, ja loihdin kasvoilleni niin ystävällisen hymyn kuin voin. Pikemminkin tuskainen irvistys, ajattelin.

"Moi, apua kenties?" kysyin vaikka mä olin kuullut keskustelun sana sanalta.

"Niilon valjaat on löystyny, voisiksie kiristää niitä? En mie itte uskalla niihin koskee, mennee viel vikaa", mies selitti oudolla murteellaan.

"Tietty, Niilo tulepas tänne", kutsuin ehkä kuuden vanhaa muksua. Niilo käveli mun luo vähän ujosti. Mä kyykistyin ja olin melkein samalla tasolla Niilon kanssa. Samalla mä juttelin kaikkea yksinkertaisesti turhaa liittyen esimerkiksi siihen, tykkäsikö Niilo seikkailuradoista. Mä tarkistin valjaat, ja aloin kiristämään reisien ja vyötärön ympäri meneviä hihnoja. Mä yritin olla käyttämättä liikaa voimaa, muistin kun olin itse ollut nuorempi ja joku mies oli kiskaissut niistä niin että mä olin meinannut kaatua. Lisäksi pojan isän katse korvensi mua koko ajan..

"Noin, nyt ne on kireemmällä", mä totesin ja suoristauduin. "Tuntuuko ne hyvältä?" kysyin pikkupojalta.

Niilo nyökytteli ja mutisi jotain kiitoksen tapaista, samoin sen iskä kiitti ja ne lähti takaisin radalle. Mä olin helpottunut siitä, että tuo erityistä sosiaalisuutta tarvinnut hetki oli ohitse. Mä kiertelin ratojen joukossa ja kuuntelin huvittuneena ihmisten kommentteja tehtävistä ja siitä, miten mikäkin este pitäisi ylittää. Männyn ja kanervien tuoksun haistoi helposti, ei alueella ollut oikein muita kasveja. Työympäristö oli musta miellyttävä, luonto oli lähellä. Radoille tultaessa unohti helposti harmaan asfaltin ja autojen äänet. Eläimiä täällä ei tietenkään ollut kipeästi purevia kusiaisia lukuunottamatta, mutta nekin toivat omaa tunnelmaansa vipeltäessään kuivien neulasten seassa.