Vastavirtaan

Kuusitoista - Pelastava enkeli

Hyvää joulunodotusta kaikille, ehkäpä tää luku vois tuoda pientä piristystä muuten kauhean synkkiin talvipäiviin ja maanantaihin :). Mulla itsellä ei lukiosta ole oikeastaan yhtään kokemusta, teksti on kyllä sen mukaista :D. Mä tajusin vasta et puolien tän kirjan tapahtumista pitäisi tapahtua nimenomaan koulussa? Lopun kyllä olen suunnitellut mutta muuta en... köh. Tuntuu että toistelen samoja asioita, siis tuntuu että oon oikeesti kirjoittanut jonkun asian kahteen kertaan mutten jaksa tarkistaa edellisistä luvuista että olenko oikeasti. Toivotaan että juonen edetessä tekstiinkin tulisi eri sävyjä. Varmasti skippailen suosiolla viikkojakin, koska siis kuka jaksaa jauhaa puoli vuotta koulupäivistä? Se mietityttää kans että luvut on tosi lyhyitä mutta niitä tulee sitten vähän useammin, itse tykkään juuri päinvastoin että luvut on pitkiä ja niitä on sitten vähän vähemmän. Yksityiskohtien kanssa sählääminen on kauheeta, nyt varsinkin Miikan perhe tuotti aikamoista päänvaivaa. Joskus pitäisi käydä taas kaikki läpi ja korjailla 😪.

Lassi

Tuntui siltä etten mä ollut nukkunut silmänräpäystäkään, kun hälytys pärähti soimaan herättäen jo 6.45. Mä en jaksanut ihan heti nousta, ja etsiydyinkin aamupalalle vasta viittä yli seitsemän. Roni ei näyttänyt yhtään sen pirteämmältä kuin mä. Hieman tummat silmänaluset viittasivat, ettei veljeni ollut valmistautunut lukuvuoden aloitukseen kovinkaan hyvin. Huomasin isän mustan, avonaisen matkalaukun eteisessä, ja muistin että se oli tullut kotiin myöhään eilen. Mä olin ehtinyt kai nukahtaa tai sitten en ollut vain huomannut.

Me syötiin hiljaisuudessa, osittain koska ei haluttu herättää isää, mutta suurimmaksi osaksi puhtaan suomalaisuuden ja väsymyksen kyllästäminä. Roni oli luvannut mulle kyydin, mitä joku saattaisi pitää itsestäänselvyytenä, mehän käytiin samaa lukiota samasta perheestä lähes samoihin aikoihin. Sitä se ei silti ollut, ja mä uskoin että Ronin tapa pitää mut erossa itsestään juontui jostain vaistonomaisesta suojelunhalusta, mitä mä en kyllä ymmärtänyt.

*

Suurin osa lukiolaisista käyskenteli rakennuksen edustalla. Kirkasvedellä ylä- ja alakoulu olivat lähes samalla alueella kuin lukio. Me esimerkiksi syötiin samassa ruokalassa, mutta sinne sentään mahtui jo paljon oppilaita. Kaupunki ei ollut järin suuri, joten helpointa oli tunkea valtaosa sen ja lähialueen nuorista samaan paikkaan. Mua ei oikeastaan kiinnostanut seinustoiden vierellä kesäisiä kuulumisiaan vaihtavat lukiolaiset, ja mä suuntasinkin sille yhdelle nurkkaukselle kulman taa, vakiopaikkaan mihin mun oma porukkani oli kerääntynyt. Paikalle oli saapunut yli kymmenen lukiolaista, mukaanlukien Arttu, Olli, Henri ja Janika. Tosiasiassa ryhmään kuului monta muutakin, mutta mä luin vain tutun nelikon lähimmiksi ystävikseni Noran ohella.

"Renvall kans herännyt", virnisti Henri, joka äkkäsi mut ensimmäisenä. Mä nyökkäsin vain lyhyesti, ja asetuin Artun oikealle puolelle, mihin mulle tehtiin nopeasti tilaa. Hetkeksi mulle tuli kauhean jengimäinen fiilis, mutta ehkä uhkaavasta ulkomuodosta huolimatta me oltiin vain normaali kaveriporukka. Tai niin mä ainakin halusin uskoa.

Kaikki porukasta tervehtivät mua sanoin tai kaverillisella eleellä Henrin mallista, minkä jälkeen muut jatkoivat jauhomistaan koulun alkamisesta, tulevasta vuodesta haasteineen ja kesälomastaan. Muutama poltteli tupakkaa vilkuillen välillä ympärilleen opettajien varalta.

"Mä tarviisin edelleen sen vitun lipun", Henri totesi jossain välissä kun aihe oli kääntynyt festareihin. Mä olin jaksanut raahautua Ruisrockin ensimmäiselle päivälle Cheekin takia, mutta muuten en sen kummemmin festareita ollut kierrellyt.

"Et sä sitä mistään enää saa", joku totesi Henrille muutaman muun ollessa samaa mieltä.

"Mitäs ostit vaan yhden", Janika liittyi puheeseen sipaistuaan punaruskeita hiuksiaan pois kasvoilta. Porukka oli alkanut valumaan sisälle, ja mäkin lähdin suuntaamaan sinne muiden vanavedessä Henrin puolustellessa jossain takana silloista yhden lipun ostoaan. Kyllä ne vaan jaksoi.