Vastavirtaan

Kahdeksantoista - Urheiluhenkeä

Motivaatio pomppii hieman kirjasta toiseen - välillä ei tekisi mieli kirjoittaa yhtään. Tässä on yli neljä kuukautta sitten aloitettu, luku, jonka päätin julkaista kömpelyydestä ja lyhykäisyydestä huolimatta. 😅 Ehkä vähitellen saisin edes tämän ensimmäisen version etenemään, kun sain huomata, ettei aika ja innostus riitä moneen kirjaan samaan aikaan. Luku loppuu aika tönkösti, mun oli tarkoitus kirjoittaa enemmän mutta en vaan saa tekstiä ruudulle :// mutta ehkä mä saisin intoni takaisin c:

Lassi

Mä heräsin kolahdukseen, joka kuului mun huoneeni ulkopuolelta. Heti sen perään kuului hiljaista mutta kiivasta puhetta, josta mä en unenpöpperössä saanut selvää. Ehdin jo miettiä hämärästi, että oliko Ronilla ollut yöllistä seuraa vai mitä oli tapahtunut. Iskä oli laittanut myöhään illalla viestiä, että sen oli pitänyt lähteä Jyväskylään koska niillä oli joku kriisi siellä.

Sitten mä muistin Miikan. Ja Veetin.

Murahdin ärtyneenä kun erehdyin kääntämään päätäni mustelmaisen posken puolelle. Mä olin yrittänyt eilen jotain hernepussia siihen mutta lopulta annoin vaan olla ja tyytyä siihen että jouduin nukkumaan ihan kummallisessa asennossa, koska puolta kasvoista aristi. Yleensä mä nukuin tyyliin mahallani naama tyynyssä, tai jotain vastaavaa. En tiennyt, pitäisikö mun nauraa muiden lukiolaisten ja opettajien ilmeille, kun ne näkisivät että mä olen taas ottanut osumaa. Mä en ollut katsonut peiliin mutta osasin arvata, että puolet kasvoista oli jälleen turvonnut ja punainen ja ties mitä.

Nyt puhe kuului jo lähempää, ja mä erotin Veetin kiihtyneen, kirosanoja suoltavan äänen. Mun teki oikeasti mieli ottaa tyyny (tai joku kovempi esine) ja heittää sillä Veetiä päin näköä. Se kun vaan jaksoi vittuttaa.

Mä laiskottelin muutaman minuutin sängyssäni, puhelimen kello näytti muutamaa minuuttia vaille seitsemää. Kouluun meneminen ei innostanut ollenkaan, mutta en mä viitsinyt olla poissakaan jo heti tokana päivänä, ja vaikka poisjääminen runneltujen kasvojen takia houkutti, mä en viitsinyt antaa maailmalle sitä iloa. Siispä mä nousin jäsenet vähän kankeina ja laahustin vaatekaapille vaihtamaan vaatteet. Ulkona näytti olevan taas vaihteeksi kaunis sää, mutta mä kiskoin hupparia itsepintaisesti t-paidan päälle. Voisin mä riisua hupparin viimeisenä tekonani sitten kun olisi jo auttamattomasti liian myöhäistä.

Aloin jostakin syystä pohtimaan samalla kun puin, olisiko sellainen kuolema itsemurha, olettaen että niin voisi edes kuolla. Mähän tiedostin lämpimän sään, mutta puin silti enemmän kuin olisi ollut tarve. Mutta se oli eria asia kuin liipaisimesta painaminen?

Päätäni pudistellen avasin huoneeni oven ja suuntasin rappujen kautta keittiöön. Jotenkin mä oli ehtinyt unohtaa jo tässä lyhyessä välissä meidän vieraiden läsnäolon, mutta kun Veetin äkäinen ääni kantautui keittiöstä, mä muistin taas. Poika istui meidän keittiön saarekkeen ääressä musta lippis ja huppu päässä. Samaan aikaan se näytti niin vieraalta ja normaalilta meidän keittiössä. Hetken aikaa mä kelasin, että vittu se voisi olla mun ja Ronin pikkuveli, sen olemus ja kaikki natsasi niin siihen mitä mä ja Roni oltiin.

Erona oli kuitenkin mustaksi värjätyt hiukset ja sinivihreät silmät. Kun Veeti naulitsi katseensa jälleen kerran muhun, mun melkein lämpimät ajatukset siitä haihtuivat tuhkana tuuleen.

"Eihän suhun sattunut?" Veeti kysyi huolettomasti multa. Se äänensävy oli varmasti se sama, mitä jätkä käytti esittäessään huolestunutta aikuisten nähden, juuri muutama minuutti sitten hakattuaan jonkun henkihieveriin.

"Ei pahasti", vastasin lyhyesti, katsoin nuorempaa hetken aikaa silmiin ennen kuin se käänsi katseensa maahan muka katuvana. Mä otin kaapista mukin ja yritin olla vittuuntumatta heti aamusta. Epäilin sen olevan jo myöhäistä.