Vastavirtaan

Yhdeksäntoista - Jotain parempaa

Lassi

Ronin äänekäs tervehdys kantautui kentän laidalta mun korviini, ja jostakin syystä mä vilkaisin silmäkulmastani sen suuntaan. Tietysti sen piti olla just se ratkaiseva hetki, sillä Samu voitti aloituksen ja niiden joukkue sai pallon. Ärtyneenä epäonnistumisesta mä yritin vielä koukata palloa Samulta, mutta poika syötti sen ripeästi joukkuetoverilleen.

Mun oli pakko vilkaista uudelleen siihen suuntaan mistä Ronin ääni oli kantautunut, ja siellähän broidi seisoskeli reteästi kavereidensa kanssa. Mun päätä särki tieto siitä, että me oltiin melkeinpä samalla kurssilla. Mä olin juuri palaamassa takaisin peliin, kun harteikas Ville päätti vaihtaa asentoaan ja paljasti takaansa vielä sen yhden mulle tutun henkilön.

Sen pidempään mä en ehtinyt jäädä tuijottamaan, sillä ärtynyt, pallon haltuunsa saanut Matias ei enää jaksanut mun toimeettomuutta. "Lassi mikä homma?" se huusi kuljettaessaan palloa taitavasti hyökkäysalueelle.

Ähkäisin hieman närkästyneenä, mutta lähdin juoksemaan ripeästi toiseen päähän, jotta Matias voisi syöttää mulle. Poika kikkasi parit vastustajat ja oli syöttämässä mulle, mutta sitten Samu jyräsi sitä päin ja riisti pallon. Matias mutisi jotain, mikä kuulosti erehdyttävästi kirosanalta. Onneksi Lehko ei ollut kuulemassa, se olisi varmaan pistänyt pojan punnertamaan kesken pelin. Sillä välin mä ehdin vilkaisemaan jälleen viereistä peliä. Roni ja Miika olivat liittyneet kolmosten joukkueisiin, ensimmäisen seisoskellessa laiskasti paikoillaan ja jälkimmäisen pelatessa esimerkillisesti.

Tietysti Miika oli tuollainen, esimerkillinen ja vitun lahjakas kaikessa.

Mitä hittoa sä taas ajattelit?

Taas kerran se oli Matias, joka keskeytti mun pohdinnat. Nyt se astahti hyvinkin tuohtuneena mun eteen. Se näytti tuntui vähän huvittavalta, koska jätkä oli mua ehkä kymmenen tai viisitoista senttiä lyhyempi.

"Mikä sulla on?" Matias kysyi multa tiukkaan sävyyn. Se oli vähän sellainen pakkomielteinen joissain asioissa, ja näköjään jalkapallopeli kuului niihin.

Mä käänsin oman, myöskin vittuuntuneen katseeni siihen. "Älä vittu oo koko ajan hengittämässä niskaan."

Toisen pojan suu puristui tiukaksi viivaksi, kun se katsoi mua selkeästi sen näköisenä, että halusi vastata muutamaa astetta kipakammin mun töykeään lausahdukseen. Lopulta se vaan tuhahti nokka pystyssä, kääntyi kannoillaan ja lähti hölkkäämään kohti meidän puolustusaluetta, jolla tyypit oli pahasti kusessa vastustajan pyörittäessä ylivoimaa, kun me oltiin oltu pois laskuista.

Mä jäin seisomaan hetkeksi paikoilleni ja rauhoittelemaan itseäni. Mä syytin siitä geenejä tai jotain, en mä omasta mielestä luonteeltani ollut erityisen reaktiivinen ja äkkipikainen. Jotenkin sitä vaan silti onnistui aina löytämään tiensä tappeluihin. Ja kiihdyin mä jonkin verran nytkin, kun jätkä vaan oletti, että kaikki tanssisi sen pillin mukaan. Meidän joukkuehenki oli paskottu minuutti sitten, ja se varmasti näkyisi. Lehko oli tulossa meitä kohti seurattuaan toista peliä, ja mä päätin pakottaa itseni takaisin mukaan peliin, ettei tulisi enempää sanomista.

*

Mä poistuin juuri tupaten täynnä olleesta pukuhuoneesta. Jääkiekkoa pelatessa mun oli vaan pitänyt tottua siihen, että ympärillä pyöri puoli-alastomia tai alastomia jätkiä, ja että ne keksivät ties mitä paskaa läppää tai hulluja tempauksia. Silti se otti välillä koville ja mä olinkin useasti vain hiljaa tehden omat pakolliset rutiinini.

Mun harmikseni Miikalta oli venähtänyt nilkka juuri ennen meidän peliä. En mä ollut ihan varma siitä, olisinko halunnut pelata sitä vastaan. Toisaalta mä olisin, koska se oli näyttänyt muiden kanssa pelatessaan niin taidokkaalta ja vaan vitun upealta, että olisin mä halunnut testata, kumpi meistä olisi vetänyt pidemmän korren.

Roni oli sitten ihan asia erikseen. Vittu että se sillä oli pokkaa. Kun mä olin kerran ollut kuljettamassa palloa maalille ja olevinaan tarkistanut reitin olevan vapaa, mun helvetin rakas isoveljeni oli ilmestynyt jostain hevonperseestä mun eteeni ja kampannut niin, että mä menetin pallon ja päädyin kylki edellä nurmeen. Onneksi Lehko sentään vihelsi silloin pelin poikki.

Mä kävelin ajatuksissani mun pyörälle, joka onneksi oli ehjä ja paikoillaan. Tietty mä tiesin, ettei yhdellekään pukuhuoneessa mekastavalle jätkälle olisi tullut mieleenkään paskoa mun kamoja. Kuitenkin kylillä jaksoi liikkua ties millaista porukkaa idioottimaisine päähänpistoineen.

Jokin häiritsi mieltä mun ajaessa urheilukeskukselta takaisin lukiolle. En mä tiedä, oliko se se, millä tavalla Miika tuntui vaan solahtavan muiden joukkoon. Se oli tänäänkin nauranut jätkien vitseille ja vastavuoroisesti heittänyt jotain hyvää läppää, vaikken mä ollut sen sanoja kuullutkaan. Jotkut mimmit oli katellu sen perään, vaikka kyllä mä tiesin, että uusi kasvo näin pienellä paikkakunnalla sai jokaisen kiinnostumaan edes sillä pienimmällä asteella.

Silti mä olin levoton, oikeastaan tosi huolissani. Miika oli ollut mulle mukava, me oltiin hengattu ja musta oli vaan tuntunut sen seurassa erilaiselta. Mutta nyt se näytti saavan kavereita joka puolelta, kenestä tahansa. Jopa mun veljestä, joka osasi olla kolmannen asteen kusipää.

Ja sitten, jostain mun ajatusten syövereistä kumpusi yksi lause, joka jäi vaivaamaa mua päiviksi eteenpäin.

Mä olisin parempi sulle.

Hei näin pitkästä aikaa! Mä olen tosi pahoillani siitä, kun tää tarina on nyt jäänyt laahaamaan tällä tavalla. Tämäkin luku aloitettu jotain puoli vuotta sitten, ja sen kyllä huomaa. Mulla ei ollut innostusta kirjoittaa mitään pidempää näin vanhan luvun jatkoksi, mutta tätä ei oikein voinut jättää julkaisemattakaan 😅 Seuraavaan lukuun skippaan aikaa aika reilustikin, että lähtisi tarina taas pyörimään ♡ kiitos voteista ja lukukerroista, joita on kertynyt epäaktiivisuudesta huolimatta.

Iltarusko