Vastavirtaan

Kahdeksan - Kahvikuppeja

Kiitokseksi 250 lukukerrasta tämä luku tuleekin Miikan näkökulmasta, toivottavasti positiivinen yllätys <3. Mä itse sekoitan koko ajan kaiken mahdollisen, Miikan silmienkin väri oli viime luvussa muuttunut sinivihreäksi, vaikka se oikeasti on siniharmaa. Muutenkin tuntuu, että mun ote näistä hahmoista lipsuu koko ajan, mutta koittakaa kestää :D. Noh, nyt teillä on hieno tilaisuus tarkastella Miikan ajatuksia, sekä mielikuvaa Lassista. Mä olen huono kuvailemaan hahmoa sen omasta näkökulmasta, joten toivottavasti teille nyt valottuu vähän enemmän, millainen hahmo Lassi on ;). Tavallaan tää tarina lähtee vasta nyt käyntiin, käsitykset hahmoista saattavat muuttua hieman.

Miika

Mä näin tutun henkilön astelevan urheilukauppaan. Lassin tummanruskeista hiuksista ja olemuksesta ei voinut erehtyä. Mä olin juuri miesten vaateosastolla vaaterekkien takana, joten Lassi tuskin oli huomannut mua. Poika suuntasi suorilla kenkäosaston puolelle, ja jostain syystä mä jätin mua kiinnostaneen Peak Performancen hupparin paikoilleen ja lähdin nuorukaisen perään. Lassi näytti katselevan joitain Niken kenkiä, eikä ollut tajunnut, että mä seisoin melkein sen vieressä. Farkku- ja collegekankaasta ommeltu huppari kävi sille.

Mä laskin käteni mua nuoremman jätkän olkapäälle. "Moi."

Lassi kääntyi, ja sen kasvoilla kävi yllättyneisyys, mutta pian neutraali ja hieman varautunutkin ilme palasi takaisin. Mä en osannut tulkita sen ruskeiden, lähes mustien silmien takaa mitään. Kun mä ensimmäisen kerran olin nähnyt Lassin, itseasiassa eilen, mä olin pohtinut mielessäni sitä, kuinka sulkeutuneelta vaikuttava ja hiljainen poika oli Noran paras ystävä. Ne vaikuttivat olevan niin erilaisista maailmoista, vaikka vastakohtien sanottiin täydentävän toisiaan. Automatkalla mä olin yrittänyt onkia Noralta lisätietoja Lassista ja niiden ystävyyssuhteesta, mutta en mä silti ollut vieläkään mikään Lassi Renvall -asiantuntija.

Toinen nyökkäsi mulle lyhyesti, ja hetken ajan mä ehdin harkita nopeaa ja ei-näyttävää poistumista. Mutta miksi? Kyllä mä tulin ihmisten kanssa hyvin toimeen, ja mä pelkäsin että Lassi oli saanut musta väärän kuvan. En mä yleensä ollut sellainen kuin eilen...

"Mitäs sä täällä?" mä kysyin ja tavoittelin rentoa sävyä. Vähitellen mä sain kiinni siitä tyypistä, joka mä olin koulun käytävillä ja mun omien kavereiden kesken. Mä huomasin että Lassin katse kävi mun asussa, ja omahyväinen osani virnisteli itselleen peilin edessä.

"Etin uusia kenkiä..." Lassi vastasi haraisten tummaa tukkaansa. Liike oli muiden silmissä lähes huomaamaton, mutta jostain syystä mun aivoni kelasivat sitä mun silmien edessä replayna, ja suunnittelivat jo Guccin tai Calvin Kleinin mainosta, jossa Lassi esiintyi valkean taustan edessä ilman paitaa. Tai vaikka alusvaatt- pfff lopeta.

Näki, että vaikka Lassi oli hiljainen eikä puhunut sanaakaa enempää kuin oli tarve, se ei silti ollut ujo. Se katsoi mua takaisin selkä suorana, eikä tuijotellut kenkiään niin kuin monet muut olisivat voineet.

"Mä en tajunnut eilen kiittää sua siitä, että viitsit kiskoo mut sieltä sateesta", mä lausahdin ja hymy karkasi mun huulille ilman lupaa. Ääni mun päässä kertoi, että oli luonnollista hymyillä kiittäessään jostain asiasta, eikä se ollut huomiota herättävää.

"Eipä mitä", toinen vastasi. Hetken mä kuvittelin, että se olisi sanonut vielä muutakin, mutta sitten Lassi näytti ikään kuin pysäyttävän aikeensa.

"Haluisitko sä tulla kahville?" mä kuulin itseni kysyvän.

EI! MIIKA EI, huusivat sireenit mun pääni sisällä, äskeinen rauhoitteleva ääni oli paniikissa ja jos sillä äänellä olisi fyysinen olemus ja kamomillateetä, se olisi juuri sylkäissyt teet pitkin pastellinsävyistä olohuonettaan.