Vastavirtaan

Neljätoista - Saamaton

Uuden luvun merkeissä jälleen! Näköjään muut tarinat ovat vähän jääneet, mutta oon tyytyväinen siihen että tätä kuitenkin päivittelen toisinaan. Vähän tuossa funtsailin jättää Miikan näkökulmat harvemmalle/pois, koska en siihen hahmoon ihan niin syvällisesti ole vielä sukeltanut. Erikoislukujen/erikoiskirjan ilmestyminen ei ole mahdotonta, älkää huoliko :).

Lassi

Lauantai-iltana mä en meinannut saada nukutuksi. Jäin valvomaan sänkyyni, tuijottelin vaan kattoa. Mä en kelannut oikeastaan mitään, samalla kun tuhannet ajatukset ja mietteet, sekä välähdykset mun muistoistani soljuivat mun aivojeni lävitse. Ahdisti samaan aikaan kun tuntui tyhjältä. Mä vihasin sitä tunnetta. Se hiipi mun mieleeni aina yön pimeinä tunteina, pakotti olemaan valveilla koska nukkuminen olisi vielä karmeampaa.

Myöhäisen kesäyön lämpö oli täyttänyt jälleen mun huoneeni, aikoja sitten. Pieni valo kajasti mustien verhojen lomasta, mutta mä en vaivaantunut aukaisemaan ikkunaa. Olisi kai kannattanut, koska mä nukuin t-paidalla ja shortseilla boksereiden lisäksi. Mä en tiennyt miksi, mutta en tykännyt olla kenenkään seurassa lähes vaatteitta - en edes itseni. Mä tiesin ettei mulla ollut mitään hävettävää mun kropassa, mä tiesin olevani hyvässä kunnossa. Mutta ehkä mä vaan olin tämmöinen.

Mun katseeni osui oikeaa käsivartta poikittain kulkevaan vaaleaan, hieman vinoon viivaan. Se oli arpi, eikä edes mistään tapaturmasta. Viiva oli liian suora. Mä olin sortunut viiltämään itseäni joskus yläkoulussa, niitä aikoja kun äidillä oli ollut kriittisin tilanne, tai sitten sen jälkeen kun se kuoli. Ne ajat olivat niin synkät ja sekalaiset, etten mä oikeastaan edes muistanut. Mä tiedän vain sen, että jos Roni ei olisi tullut autotalliin riistämään terää multa, niin mä en varmaan olisi näinkään hyvässä kunnossa kuin nyt. Toisinaan muistin, kuinka saakelin kiitollinen mä Ronille sitten kuitenkin olin.

Siihen yhteen viiltoon se onneksi jäi. Harmitti, että olin siihen yhteenkin ajautunut. Kaikki muu mahdollinen tosin tuntui sitten tulleen tilalle. Äidin poismeno oli sattunut pahimpiin aikoihin, mä olin seiskaluokkalainen ja Roni kasilla. Meidän tiet olivat muutenkin menossa sinne varjoisammalle puolelle, joten äidin kuolema oikein tönäisi, etenkin Ronin varjoihin. Nykyään mä en oikein ollut varma, että missä mentiin. Itse mä olin kai siinä harmaassa välimaastossa, enemmän ehkä valoisalla tiellä. Roni tuntui hyppelehtivän vähän siellä sun täällä. Mä en tiedä oliko Ronin elämä koskaan mennyt pahimpiin pisteisiin asti, mutta hengissä ja hyvissä voimissa se ainakin nyt eleli.

Mä vilkaisin puhelimen näyttöä, ja kello näytti reippaasti yli puolenyön. Huokaisten laskin luurin takaisin yöpöydälle ja toivoin, etten näyttäisi huomenna ihan kuolleelta.

*

Kaikki varmaan tietää sen elokuvista ja sarjakuvista tutun tavan, jolla herätetään unikeko - heittämällä ämpärillinen kylmää vettä nukkuvan päälle. No, mä en onneksi aivan sellaista herätystä saanut, mutta jotain sen suuntaan. Roni tuli kymmeneltä mun huoneeseen, kiskoi peiton mun päältä ja tarttui jalasta kiinni, vetäen mut alas sängystä kovalle lattialle. En mä muista milloin me oltaisiin viimeksi näin lapsellisesti käyttäydytty. Joka tapauksessa, mä kun olin vielä joitain tunteja sitten miettinyt, että pitäisi olla kiitollinen.

"Voi vitun vitun vittu, mitä vittuu sä tuut vittu kiskoo mut mun vitun sängystä, vitun vajakki", olivat ensimmäiset sanat mitä mun huulilta karkasi. Jos mä olin jossain vaiheessa luonnehtinut itseäni vähän kiroilevaksi, niin pitäisi kai ruksata se fakta ylitse.

"Nyt se vitun turpa kiinni pentu", Roni tokaisi ihmeen hyväntuulisena takaisin.

Mä haraisin yön jäljiltä sotkuisia hiuksiani ja siristin silmiäni Ronia kohti hieroen lattiaan kipeästi osunutta kyynärpäätäni. "Mikä sulle on tullu?"