Vastavirtaan

Viisitoista - En mä ole sellainen

Tässä oli tavoitteena upata nopeammin kuin normaalisti, mutta nyt kun tätä jokseenkin turhaa alkutekstiä kirjoittelen valmiiksi, (30.11.2018) niin saas nährä kui pitkälle julkaisu on jo venynyt. Pakko kommentoida omaa tekstiä sen verran, että hyvä kun pystyn edellisistä luvuista tarkistamaan muutamia yksityiskohtia ilman, että meinaan poistaa koko luvun :). Noh, toivotaan että sekä hahmot että kirjoitustaitoni kasvavat ja muotoutuvat paremmiksi tässä tarinan myötä. Mun tavoitteena oli, että tää etenisi suunnilleen reaaliajassa, mutta sinne jäi sekin tavoite kun Kirkasvedellä ollaan vielä elokuun alussa :). Hidastahan tämä on, mutta sentään Lassi ja Miika eivät heti ole menossa naimisiin. Ei ollut spoileri. (oikeasti en mä tiedä meniskö ne ikinä, shh)

Lassi

Maanantai oli keskimäärin vituttavin päivä ympäri maailmaa. Samaan aikaan kun oli tähtiin oli kirjoitettu virhe, maapallo ja muu paska olivat syntyneet alkuräjähdyksessä ja joku oli keksinyt ajan, oli varmasti myös säädetty horjumaton laki siitä, että maanantai vituttaa kaikkia uskonnosta, ihonväristä ja kengännumerosta riippumatta.

Mä heräsin puhelimen ilmoistusääneen. Kyllä, niinä harvoina kertoina kun mun puhelin sattui olemaan äänillä, siitä ei ollut mitään hyötyä. Jostain syystä äänenvoimakkuus oli vielä laittoman suurella, eli vaikken mä ollutkaan herkkäunisimpia, niin kyllä varmana heräsin. Herätys veti vertoja Ronin eilisaamuiselle tempaukselle, erona oli vain se että OnePlus olisi hitosti helpompi heittää päin seinää kuin mua pidempi ja jäntevämpi Roni. Puhelimen ja mun terveyteni onneksi mä en suuresta houkutuksesta huolimatta tehnyt niin kumpanakaan aamuna.

Kello näytti puolta kymmentä, joten joku voisi sanoa, että tähän aikaan olisi viimeistään hyvä herätä. Eräs toinen ihminen saattaisi vinkata, että huomenna mun pitäisi herätä heittämällä vähintään kaksi tuntia aikaisemmin kouluun. Ajatuskin sai mut vajoamaan takaisin patjan jatkeeksi.

Kun mä vaivauduin lukemaan viestin, jonka takia puhelin oli päästänyt sen saakelin äänen, sain mä vaan todeta että erakkona olisi vitusti vaivattomampaa elää.

Henri:

hei ette varmaan tiedä ketään jolla ois myydä lippu blockefestiin?

Mä olin kirjoittamassa jo sellaista tosi nättiä vastausta (tunge perseesees ne lippus jotkut yrittää nukkuu), mutta muutin mieleni ja päätin olla aloittamatta vittuilua muille ihmisille näin heti aamusta.

Muualta talosta ei kuulunut ääniä, joten vaikka tiesin joidenkin hullujen nousevan lähempänä seitsemää jopa viikonloppuisin, olin tästä talosta ensimmäisenä hereillä. Roniin verrattuna se ei tosin ollut kummoinenkaan saavutus. Satunnaisesti yli keskiyöhön kaupungilla aikaansa viettävä isoveli saattoi kepeästi nukkua iltapäiville asti. Mä en todellakaan ollut mitään aamuihmisiä, niin kuin kaikesta oli erittäin todennäköisesti jo huomannut. Jos oli olemassa termi päiväihminen, niin sellainen mä kai olin. Yön yli valvominenkaan ei ollut mun juttuni. Tarkalleen ottaen mun loistohetket ainakin koulussa olivat toinen ja kolmas tunti - siihen ne sitten loppuivat.

Tänään mun mielialani oli yllättävän hyvä, kaikesta huolimatta. Mulla ei ollut nälkä, mutta en mä halunnut nukkuakaan enää. Koska ulkona oli aurinkoista ja muutenkin kaunis sää, mä päätin kampeutua sängystä, lähteä aamulenkille ja napata Baloon mukaani.

Mä juoksin kevyesti hiekkatietä pitkin, kuulokkeet korvilla. Aussie pysyi hyvin mun tahdissani, ja tiesin että sekin tykkäsi tästä. Hihna oli ärsyttävästi tiellä, mutta taajama-alueella mä en viitsinyt päästää koiraa irti. Se kun harvemmin uskoi mun käskyjä. Olin hävittänyt bluetooth-kuulokkeeni ehkä viime viikolla, joten jouduin sietämään liikkeen mukana sinne ja tänne heiluvia johtoja. Hyvän mielen ja miellyttävän sään ohjaamana mä päätin tehdä poikkeuksellisen pitkän lenkin, sillä se ei ollut koskaan pahitteeksi niin mulle kuin koirallekaan.