Vastavirtaan

Seitsemän - Kohtaamisia

Lassi

Mä katsoin kuinka Roni kompuroi ja puoliksi nilkutti suihkuun, josta mä olin äsken tullut. Mä muistin että mun vaatteet olivat vieläkin märkinä myttyinä suihkun lattialla, mutta ne eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Lukitun oven takaa kuului kiroilua ja vaimeita äännähdyksiä, jotka viestivät kivusta. Mä tiesin että Roni tarvitsi hetken omaa rauhaa, mutta en mä sitä todellakaan päästänyt kuulustelusta.

Huokaisten mä suuntasin omaan huoneeseeni, ja etsiskelin jotain päälle pantavaa. Mä pidin koulussa lähes aina jotain farkkuja, mutta kyllä mulla oli joskus sellaisia verkkareiden tapaisia rennompiakin housuja. Nyt mä kuitenkin nappasin ensimmäiset collarit jotka silmään iski, ja pengoin kaapista puhtaat bokserit. Mä repäisin jonkun mustan hupparin henkarista ja kiskoin sen päälleni. Epäröin hetken, mutta sitten mä kävin vilkaisemassa nopeasti Instagramia. Ei mitään ilmoituksia liittyen käyttäjään @miikaalto. Ei sillä, en mä olettanutkaan, että mun kuviin olisi tullut joku likespämmi ihmiseltä, jota mä hädintuskin tunsin.

Roni oli vielä suihkussa, kun mä laskeuduin portaat alakertaan. Isä istui sohvalla, sillä oli televisio auki mutta ei se edes katsonut uutisia. Mun tulon kuultuaan se kohotti katseensa television kaukosäätimestä, jota se oli tuijottanut. "Tiedätkö sä mitä tapahtui?"

"En, mä olin töissä niin kuin kerroin", mä vastasin hiljaa. Isästä näki ettei se ollut edes odottanut mun tietävän asiasta mitään, mutta kai se oli luonnollista kysyä. Tietysti mun olisi pitänyt lausua se kuuluisa repliikki, "... Ja vaikka tietäisin, en kertoisi." En mä kuitenkaan raskinut.

Mä kävelin keittiöön etsimään ruokaa, vitsi että mulla oli nälkä. Hetken pengottuani mä löysin eilistä lasagnea. Samalla kun mun annos pyöri mikrossa, Roni ilmestyi vihdoin alakertaan. Sillä oli mustat collarit ja harmaa t-paita. Mä silmäilin isoveljeäni nojaillen keittiötasoon. Roni oli vähän mua pidempi ja harteikkaampi, mutta meillä oli sama rakenne: Hoikka mutta silti lihaksikas ja sopivan harteikas olemus unohtamatta tummanruskeita hiuksia ja silmiä. Mun mieleeni tuli se, kun Nora oli ensimmäisen kerran nähnyt Ronin: Se oli vaan vilkuillut sitä koko loppu ajan, kun oli meillä. Ei niille - onneksi - mitään säätöä kuitenkaan tullut, ja nykyään ne olivat mun tietääkseni ihan hyviä ystäviä.

Nyt Ronin kasvoissa ja muualla kehossa oli mustelmia ja naarmuja. Ei se ihan niin pahalta näyttänyt nyt kun haavat eivät enää vuotaneet verta ja suurin osa verestä oli huuhtoutunut suihkussa pois. Se käveli hiljaisena keittiöön. Mä väistin vähän, kun huomasin sen eleistä että se aikoi ottaa lasillisen vettä. Ilmapiiri oli vähän jännittynyt, (ei sillä tavalla että kohta joku zombi tai Spiderman loikkaa sisälle) koska me kaikki tiedettiin että kohta jonkun olisi pakko sanoa jotain.

"Mä olen ihan kunnossa", Roni huokaisi lopulta.

"Siltä sä näytätkin", mä vastasin.

Roni mulkaisi mua pahasti, mutta en mä vielä ollut perääntymässä. Ja mä tiesin, että isäkin oli mun puolella, vaikka mun sanavalinnat olivatkin vähän pistävämmästä päästä.

"Mä - kaikki on oikeesti ihan okei. Mä en aloittanut ja te tiiätte hyvin, etten mä turhaan joudu tällaseen kuntoon"

Se oli oikeassa siinä, että harvemmin tuli hakattuna kotiin. Monesti syyt olivat oikeasti ihan järkeviä, ei Roni niin tyhmä ollut että olisi parista tönäisystä hyökännyt päälle. Kumpikaan meistä ei ollut mikään riidanhaastaja, joka kulki pimeällä jossain jengissä tai sellaista. Kyllä me silti osattiin lyödä, ja saatettiin näyttää vähän pelottavilta jos satuttiin kävelemään kadulla kahdestaan mustissa vaatteissa. Ei mulla mikään badboy-look ollut ykkösjuttu mutta jotenkin musta ja mun ulkonäöstä oli vaan muotoutunut sellainen, että äidit kiersivät lastensa kanssa kaukaa ja mummot mulkoilivat.