Vastavirtaan

Yhdeksän - Heijastuksia

Alkuun: Tän luvun alku ainakin on aika tylsä, mutta sit mä kirjoitinkin tästä vähän pidemmän luvun :D
Loppuun: Lukukertoja yli 350 ja voteja yli 50!!!
<3 <3 <3

Lassi

Keskiviikko klo. 01.28

Mä makasin sängylläni ja vaihdoin taas kerran asentoa toiselle kyljelle. Ei tämä mitään erikoista ollut, kyllä mä olin ennenkin valvonut pikkutunneille asti. Mä en halunnut käyttää mitään lääkkeitä, koska en mä halunnut millään pillereillä asiaa korjata. Yleensäkin mä olin aamulla ihan perus, ei mulla mitään huomattavan tummia silmänalusia tai erityisen äkäistä oloa ollut. Joskus mä kysyin itseltä laiskasti, että "miks sä valvot vielki". Silloin mun teki mieli naurahtaa itselleni, koska kyllä mä tiesin mikä mua valvotti. Olin tietänyt jo pitkään.

Ne oli mun ajatukset.

Mua sanottiin monesti hiljaiseksi ja vähäsanaiseksi. Kyllä mä olinkin.

Mutta ei se meinannut sitä, ettenkö mä ajattelisi.

Etteikö mulla olisi järkeä päässä.

Etteikö mulla olisi omia mielipiteitä.

Kaikki painottivat sitä, että asioista täytyi puhua. Kyllä mä uskoin että se auttoi, mutta ei mulla mitään psykologia tai koulukuraattoria kiinnostavia ajatuksia ollut. Tai niin mä ajattelin. Mä tiesin että mua kuunneltaisiin jos vain viitsisin aukaista suuni, mutta ei mulla ollut tarvetta siihen. En mä ollut edes kertonut lähes kenellekään, että mä saatoin valvoa jopa läpi yön vain ajatellakseni kaikenlaista maan ja taivaan väliltä, joskus avaruudestakin tuli mietteitä mun aivoihin. Mä silmäilin huonetta mun silmille valuneiden hiuksien lomasta, kun mun katseeni osui vastakkaisella seinällä oleviin valokuviin. Joo, mulla oli valokuvia mun huoneen seinällä, mutta mitä väliä?

Mä en tietenkää erottanut kuvia hämärässä huoneessa, vaikka ei mulla mikään huono näkö ollutkaan. Ei mun sinällään edes tarvinnut, koska mä muistin tasan tarkkaan, mitä missäkin kuvassa oli. Se, mihin mun katseeni kiinnittyi, oli kuva musta ja Norasta. Nora oli samanlainen kuin mä. Vaikka se etenkin koulussa oli energinen ja saattoi puhua niin nopeasti ettei siitä saanut selvää, välillä siitä tuli vaan älyttömän hiljainen. Silloin mä olin se joka yritti saada toisen takaisin sieltä pintaa syvemmältä. Meidän ystävyys perustui lopulta siihen, että me oltiin niin samanlaisia. Ei liian, mutta tarpeeksi että ymmärretiin milloin oli parasta olla vaan hiljaa vieressä, ja milloin kiskoa toinen ulos siitä neliseinäisestä laatikosta. Mun serkkuni oli joskus katsellut kuvia, ja kysynyt, että oliko Nora mun tyttöystävä. Se oli ihan ymmärrettävä kysymys, koska se oli ainoa kuva, jossa oli joku nainen. Niihin kuviin ei ollut päässyt yksikään mun tyttöystävistä, ja mä jotenkin arvelin, ettei tulisi pääsemään. Mä olin kyllästynyt vastakkaisen sukupuolen kanssa säätämiseen, ja olin aika varma, että seuraava jota mä suutelisin, tulisi sitten olemaan myös mun vaimo. En mä mikään "seksiä vasta avioliitossa" -tyyppi ollut, mutta mä en vaan halunnut haaskata itseäni ja elämääni ihmisiin, jotka eivät sitä parantaneet.

Vaikken mä sitä mielelläni kylillä huudellut, mä tykkäsin lukea. Enemmän introverttina ihmisenä mä raahauduin kouluun, sain hyviä numeroita joita en koskaan kertonut muille kuin Noralle ja mun perheelle johon kuului kaksi henkilöä ja koira. Joskus mä kävin joissain bileissä tai maleksin kaupungilla varmaan fuckboylta näyttäen, mun kaverit olivat käytännössä sellaisia, joten ihmiset ajattelivat tietysti, että miksen mäkin sitten olisi.

En mä halunnut olla. Muista poiketen mä päästin harvan mun lähelle. Kaikilla tavoilla.

Lukemista ajatellessa mun katseeni osui pariin kirjaan, jotka mä olin uskaltanut laittaa näytille hyllyyn. John Green oli yksi parhaimmista mun mielestä. Vaikka sen kirjat olivat joskus vähän tylsiä, niiden ajattelumaailma oli omaa luokkaansa. Tällä hetkellä mulle tuli mieleen Azan ajatukset, mietinnät spiraalista, sen kierteestä joka syveni...