Vastavirtaan

Kaksikymmentä - Aikasilmukka

Lassi

Ekana ne olivat tunnit, sitten päivät. Pian mä huomasin olleeni lukion toisella jo monia viikkoja, melkein kolme kuukautta. Vaikka mä olin aina yrittänyt olla ottamatta mitään hitonmoisia paineita koulunkäynnistä ja arvosanoista, mulle iski jäätävä stressi etenkin koeviikkoa edeltävinä päivinä. Pariin otteeseen mä olin vaan paiskannut koko kirjapinon mun kirjoituspöydältä lattialle. Alakerrassa ollut Baloo oli ensin säikähtänyt kovaa meteliä, mutta sitten se oli tullut varovaisesti yläkertaan katsomaan, että mikä meno. Silloin mulle oli tullut tosi syyllinen olo, koska vaikken mä vihaani suoraan eläimeen kohdistanutkaan, ei se voinut olla tuntematta mun ärtymystäni. Sen lauantaipäivän ainoa hyvä puoli olikin piilenyt siinä, että ikään kuin hyvitykseksi Baloolle mä päätin viedä sen lenkille ruskan maalaamaan luontoon. Tai luontoon ja luontoon, en mä oikeasti minnekään eräjormailemaan sen koiran kanssa lähtenyt.

Me oltiin sitten Baloon kanssa törmätty Miikaan ja niiden koiraan, Santosiin. Miika oli juuri puhunut puhelimessa, mitä mä olin vähän keskustelua kuullut ja sanoja tulkinnut, niin ihan yllättäen vaan Noran kanssa. Oli se mua tervehtinyt ja koirat oli haistelleet toisiaan hetken, mutta ei enempää.

Oikeastaan, nyt jälkeenpäin ajatellen mä en osannut sanoa, piristikö vai lannistiko tuo kyseinen kohtaaminen mua enemmän. Norankin kanssa meidän näkemiset olivat jääneet tosi vähälle, vaikka kyllä mä ymmärsin. Tai ainakin yritin parhaani mukaan. Olinhan mä itsekin seukannut vähän aikaa Saran kanssa joskus vuosi sitten, eikä Nora ollut tykännyt siitä sen erityisemmin. Sillä oli ollut jotain erimielisyyksiä yläkoulussa Saran kanssa tai muuta vastaavaa. Mä en ottanut tyttöjen välisistä suhteista ylipäätään ihan kauheasti selkoa, mutta mitään parasta aikaa tuo kausi ei ollut ollut.

Kun mä en ollut viettänyt aikaa niin paljon Noran kanssa, oli mun katseeni suuntautunut enemmän Arttuun ja poikiin. Niiden seurassa oli hyvin erilaista kuin Noran, mutta välillä tuli vaan hetkiä, jolloin mä en pystynyt olemaan yksin. Mä en vaan voinut. Niinpä mun tiet olivat kulkeneet vähän sinne tänne jätkien, Noran, Miikan ja Ronin tuttujen välillä. Ne viimeksi mainitut porukat mun olisi varmaan pitänyt jättää taakseni, mutta mä en jostain syystä vain voinut. En mä Ronin kanssa aikaa yleisesti viettänyt, mutta sen kautta sai ihan vahingossa kontakteja vähän milloin mihinkin.

Joskus syyskuun alussa mä jouduin tappeluun juuri noiden samaisten porukoiden takia. Se tappelu oli erilainen kuin joku kärhämä jonkun vitun Jere Saarelan kanssa, joka vaan leikki isoa poikaa. Mä otin silloin turpiini ihan itseäni vuosia vanhemmilta kavereilta, mikä näkyi kyllä mun pärstässäkin seuraavina päivinä. Harri - isä - ei ollut tykännyt sitten yhtään. Se oli menettänyt malttinsa muhun, ja sitten ne olivat yhdessä Ronin kanssa huutaneet ja raivonneet mun idioottimaisuutta... Ihan niin kuin Ronin itsensä naama ei olisi koskaan ollut samalla tavalla kauniin violetihtava.

Nyt oli kuitenkin jo lokakuu. Mä en meinannut millään iskostaa aivoihini, että tuskaisat kurssit tähtäsivät hiljalleen ensi vuoden kirjoituksiin. Kirjoituksiakin ajankohtaisemmat olivat kuitenkin vanhojentanssit, ja hitto että sekin soppa vain ahdisti mua yhä enemmän ja enemmän. Harjoitukset alkaisivat virallisesti joulukuussa, mutta tytöillä oli jo paniikki pareista, ja ymmärrettäväähän se. Ei meitä jätkiä ollut kuin joku surkea kourallinen niihin verrattuna, ja koko asia oli oikeasti tosi harmillinen.

Mä en edes tiennyt, halusinko mä tanssia - tai tiesin, lähtökohtaisesti nimittäin en. Se esillä oleminen, pynttäytyminen ja itse tanssiminenkin käytännössä vieraan mimmin kanssa ei tuntunut yhtään mukavalta ajatukselta. Noran mä tiesin tanssivan Miikan kanssa, ja olihan se luonnollisin valinta. Me oltiin jo vuosia sitten päätetty, että jos kumpikaan ei seurustelisi, me tanssittaisiin yhdessä. Ehkä mä olin salaa vähän pettynyt, koska Noran kanssa meillä olisi ainakin ollut tosi hauskaa. Mä olisin mielelläni saanut sen sädehtimään vierelläni, siis ihan oikeasti vaan kavereina. Mutta tosi tärkeinä sellaisina.