Momentum Vitae || Suomi - Finnish

Luku 4

Tunsin käsissäni pientä polttelua ja katsoin niitä sumuisilla silmillä. Näin pieniä palovammoja, mutta ne eivät onneksi olleet pahoja. Yskin pienesti, olin hengittänyt savua varmasti suositeltua enemmän. Mietin kuinka pianoni palaisi tällä hetkellä asunnossani, rakas harrastukseni saisi nyt loppua. Se oli osa minua, mutta lähes rahattomana oli mahdotonta miettiä uuden hankkimista. Joutuisin hankkimaan kaikki koulukirjatkin uudelleen. Eniten minua harmitti valokuvien ja muiden esineiden katoaminen, joilla oli minulle paljon tunnearvoa. Lopulta pieni kyynel vierähti poskelleni, mutta pyyhin sen nopeasti pois, sillä en halunnut alkaa tunteilemaan keskellä väkijoukkoa. Ihmisiä oli kasaantunut kerrostalon läheisyyteen kymmenittäin.

"Oletko kunnossa?" Lääkärin kysymys herätti minut mietteistäni. "Missä majoitun nyt?" Se oli ainoa asia jonka sain suustani ulos. "Tilasi takia sinun pitää jäädä täksi päiväksi sairaalaan. Oli todella typerää juosta palavaan taloon. Olisit voinut tukehtua, palaa elävältä ja kuolla sinne." En ollut ajatellut asiaa, olin ainoastaan ajatellut asunnossani olevia muistoja ja halunnut edes hetken siitä vielä itselleni. "Olen pahoillani." "Onko sinulla perhettä jonka luokse mennä?" "Ei. He asuvat Euroopassa." "Katsotaan mitä voimme tehdä majoittamisesi suhteen." Tuskin mitään. En halunnut jäädä asumaan muiden hulttioiden kanssa samaan rakennukseen ja saada pilkallisia ilmeitä ohikulkijoilta.

"Eth oletko kunnossa?" Kuulin Carlyn äänen ja näin hänet pian edessäni. Painauduin tuon syliin ja niiskautin pienesti. En pystynyt sanomaan mitään hetkeen. "Mistä tiesit tulla?" "Uutisissa kerrottiin palosta ja tulin niin pian kuin pääsin." "Kiitos." Lopulta Carly irrotti otteensa minusta ja katsoi minua silmiin. Tuo siirsi hiukseni korvieni taakse ja hymyili rauhoittavaa hymyään. "Minun pitää kuulemma mennä sairaalaan loppupäiväksi ja yöpyä siellä. En vain tiedä missä asun nämä loppuviikot ennen lomaa. Voisin sen jälkeen mennä vaikka vanhempieni luo, siellä minulla olisi ainakin yösija." "Voin kysyä äidiltäni, hän varmasti ymmärtää. Valvotaan taas pitkään ja pidetään tyttöjen iltoja." Naurahdin pienesti Carlyn sanoille. "Mennään muualle, en kestä enää katsoa tätä." Carly nyökkäsi ja ennen lähtöämme sanoin lääkärille että tulen sairaalalle tänään omalla kyydilläni. Tuo katsoi minua niin, ettei haluaisi antaa lupaa, muttei hän myöskään kieltänyt, joten lähdimme ennen kuin lääkäri kerkeäisi sanoa asiaan enempää. Sain mukaani pienen happimaskin. Se ei tuntunut hyvälle kasvoillani, mutta kai se olisi tukehtumista parempi. Päästyämme ihmismassasta edes hieman kauemmas, istahdimme läheiselle penkille. Nojasin päätäni Carlya vasten ja painoin silmäni hetkeksi kiinni ennen kuin avasin ne. Halusin edes hetkeksi unohtaa tapahtuneen.

"Ethel?" Käänsin pääni kadulle päin. "Hän kaipaa nyt omaa rauhaa", Carly vastasi. "Lähdenkin tästä sitten jatkamaan." Tiesin ettei hän tarkoittanut sitä. "Odota Nick." En tiedä miten hänen nimensä lyhenne oikein joutui suuhuni. Taputin penkillä olevaa paikkaa vieressäni ja sävähdin tuntiessani kämmenessäni kipua palovamman takia. Siihen pitäisi laittaa side. Hän tuli viereeni istumaan. "Oletko kunnossa?" "Olen kai, minulla on muutama palovamma ja vedin kai aika paljon häkää keuhkoihini. Olen aivan yhtä sekaisin normaalistikin." Koitin saada itseni piristymään tyhmällä vitsillä, mutta epäonnistuin ainakin omalta osaltani. "Olitko sisällä palon sattuessa?" "Olin, tai siis en." Sekä Nicholaksen, että Carlyn kasvoille nousi kysyvä ilme. "Kun näin rakennuksen palavan minun oli pakko mennä sisälle. Sainpahan ainakin tämän mukaan", sanoin ja näytin heille rahalipastani. Vaikka siinä ei ollutkaan paljoa rahaa, oli se silti minulle tärkeä. "Olisimme varmasti voineet auttaa sinua. Oli typerää vaarantaa henkesi pienen rahamäärän takia, jonka olisit voinut saada meiltäkin." Nicholaksen nuhteleva ääni oli nöyryyttävä. "Tiedän, mutta olen kuitenkin itse tienannut nämä." "Miten oikein liikuit täälläpäin?" Carlyn kysymys yllätti minut. "Kuulin palosta radiossa ja ajattelin tulla katsomaan oliko Ethel kunnossa." Tunsin oloni tärkeäksi mutta unohdetuksi, he puhuivat kuin minä en istuisikaan heidän välissään.