Momentum Vitae || Suomi - Finnish

Luku 23

//Moi, ja mahtavaa, että olet saapunut lukemaan Momentum Vitaen viimeistä lukua, joka on totuttua pidempi. On ollut kiva nähdä kuinka moni on löytänyt tarinan ja antanut tähtiä luvuille, ne on ilahduttanut aina erityisen paljon mun päivää! (: Haluaisin kuitenkin pyytää, että viimeisen luvun kunniaksi kommentoisit mitä mieltä olet yleisesti ollut tästä tarinasta, sillä se on paras palkinto minulle siitä, että olen tätä kirjoittanut. Antoisaa viimeisen luvun lukuhetkeä!

***

Odotin hengitystä pitäen Nicholaksen reaktiota. Tunsin hänen kehonsa jännittyvän ja hengityksen kiihtyvän. "Oletko unohtanut ottaa pillerit?" hän sai lopulta kysyttyä. "En, olen ottanut. Olen koittanut miettiä kaikki mahdolliset asiat mitkä olisivat voineet johtaa tähän. En keksi enää mitään", nyyhkytin. Arvasin, että Nicholas oli vihainen, mutta hän sai peiteltyä sen ihmeen hyvin. "Mennään sisälle täältä. Sinun pitää päästä nukkumaan." "Etkö muka ole vihainen?" Nicholas piti pitkän hiljaisuuden. "En tiedä olenko vihainen, vai mitä olen. Lähinnä järkyttynyt. Vaikka olisin vihainen, en aio purkaa sitä sinuun. Se on nyt viimeinen asia mitä tarvitsisit." Nicholas nosti minut ylös ja nojasin häntä vasten kävellessämme sisälle. "Et kai kerro vanhemmillesi vielä?" kysyin hädissäni. "Ajattelin, että asia voisi odottaa siihen, että pääsemme muuttamaan. Olen kuitenkin ihan kunnossa", koitin vakuuttaa. Nicholas hymähti tasaisen vastauksen. Hän oli kai väsynyt, niin kuin minäkin. Olisin halunnut pyyhkiä kaiken tapahtuneen pois, ja olla niin kuin mitään ei koskaan tapahtuisikaan tai olisi tapahtunut. Halusin vain peiton alle ja häipyä unissani johonkin muuhun, kuin todellisuuteen. Kaikkein eniten pelkäsin kuitenkin sitä, että tämä asia olisi laukaisin sille, että Nicholas sortuisi taas alkoholiin.

***

Aamulla heräsin normaalia aikaisemmin. Yöni oli ollut tavallista levottomampi enkä saanut enää unta, vaikka väsymys oli suuri. Tuijotin Nicholasta. Olisin antanut mitä tahansa, saadakseni tietää mitä hänen päässään liikkui eilisen paljastuksen jälkeen. Hän näytti onnekseni rauhalliselle. Käännyin lopulta selälleni ja jäin tuijottamaan kattoa. Mietin mitä kaikkea olimme käyneet läpi tämän lyhyen hetken aikana, jona olimme tutustuneet toisiimme.

Ensin asuntoni palo, muistin menetys, suomessa käynti, kihlaus, peruttu kihlaus, syntymäpäiväni, tuleva muutto ja tämä raskaus. Ja kaikki se epäilys siitä oliko Nicholas kiinnostunut muista kuin minusta. Oli vaikea ymmärtää miten paljon asioita olimme kokeneet niin lyhyessä ajassa. Olisin halunnut pyyhkiä mielestäni yli sen hetken, kun Nicholas pyysi minua vaimokseen. Ei kukaan voisi olla vaimo 19-vuotiaana. Tai en ainakaan minä. Sormukset olivat kyllä tallella, mutta ne pelottivat minua. Pelkäsin kai sitoutumista. En ollut valmis tekemään niin suuria päätöksiä niin nuorena. Koko asia nolotti minua, häpesin sitä. Ahdistuksen tunne puristi rintaani kun mietin asiaa.

"Näytät mietteliäälle", Nicholas tokaisi vierestäni. Käänsin katseeni häneen hieman säikähtäneenä, sillä hän oli juuri herättänyt minut ajatuksistani. Lopulta hymähdin sanomatta mitään. Tunsin, kuinka Nicholaksen käsi siirtyi peittoni alle ja hakeutui vatsalleni. Pidätin vaistomaisesti hengitystä ja katsoin Nicholasta. "Se on osa sinua ja minua", hän totesi lopulta. "Vaikka olemme aika nuoria, en voi väittää, ettenkö olisi haaveillut omasta perheestä joskus. Parasta on kuitenkin saada se sinun kanssasi, sillä tiedän sinun olevan mahtava äiti. Maailmassa on paljon stereotypioita nuorista vanhemmista, ja siitä millainen ihmisen pitäisi olla, ja millainen elämä hänen kuuluisi elää. Ei meidän tarvitse noudattaa kaikkia niitä sääntöjä. Tabut ovat rikkomista varten. Ihminen saa elää elämänsä niin kuin parhaaksi näkee, eikä kenelläkään muulla ole siihen mitään sanottavaa. Ei minua kiinnosta se, onko hän tyttö vai poika, kunhan hän on terve. Minulle riittää se, että hän on meidän oma tuotoksemme ja tuo iloa elämäämme. Ei se haittaa minua, että tämä hetki tuli nyt. Se olisi kuitenkin tullut jossain vaiheessa."