Momentum Vitae || Suomi - Finnish

Luku 11

Kiva kun jaksatte edelleen lukea! Ottaisin mielelläni myös kommentteja vastaan - niin positiivista kuin negatiivistakin. Toivottavasti pidätte luvusta! (:

***

Ensimmäistä kertaa päivällisellä tuntui sille kuin olisimme perhe. Enhän minä tänne kuulunut, mutta tunnelma oli kuitenkin sellainen. Andrean sanat rahasta ja siitä etten ollut heille oikeastaan minkäänlainen lisä kuluihin olivat helpottaneet oloani huomaamattani yllättävän paljon. Henrykin näytti tyytyväisemmälle kun istuimme kerrankin kaikki neljä pöydän ääressä, eikä välillämme tuntunut epämiellyttävää värettä. Nicholas siirsi kätensä reidelleni ja vilkaisin tuota. Hänen hymynsä olisi sulattanut minut jos se olisi ollut mahdollista.

"Lähdemme Ethelin kanssa parin viikon päästä Suomeen." "Suomeen? En ole kuullut sellaisesta paikasta." Henry kuulosti yllättyneelle. "Se on Euroopassa", koitin selventää. "Ajattelimme, että tekisimme vähän töitä että saisimme rahat kasaan. Onko sinulla ketään tuttua joka tarvitsisi työntekijää?" Nicholas kysyi hermostuneesti. "Uskon kyllä että löytyy. Mutta miksi te olette lähdössä. Ei teidän tarvitse lähteä sinne meidän takiamme." "Vanhempani asuvat siellä", selitin. "Aivan, ymmärrän nyt paremmin. Koitan kysellä josko kukaan tarvitsee työntekijää. Hienoa että sinusta on tullut noin ahkera, Nick." "Hienoa nähdä tuo muutos jonka olet saanut hänessä aikaan", Andrea sanoi. Viimein Andreakin osallistui tähän keskusteluun. Lause oli kai suunnattu minulle, sillä hän katsoi minua ja Nicholasta vuorotellen. En ymmärtänyt miksi kaikki ajattelivat että olisin muuttanut muita, olin kai lausunut jo äärettömän monta kertaa sen, kuinka kaikki oli henkilön omaa ansiota. Kaipasin omaa rauhaa ja sitä, kuinka meitä kohdeltaisiin kuin täysi-ikäisiä. En kaivannut enempää huoltajia kuin tähänkään mennessä, olin jo ollut niin tottunut omaan pieneen asuntooni.

"Mikä on?" Nicholaksen ääni kantautui korviini. "Mietin vain mennyttä. Kaipaan omaa asuntoani ja sitä rauhaa mikä siellä oli. Mutta ei sillä väliä, unohda koko asia." "Kuinka voisin kun näen sinusta kuinka se vaivaa." Hän kuljetti kätensä poskeni kautta otsalle hieromaan sitä sileäksi rypyistä. Katselin kuinka Andrea ja Henry tyhjensivät pöytää edessämme. "Asialle ei kuitenkaan voi mitään, joten ei miettiminenkään paranna sitä", huokailin sanojani. "Minulla on ikävä Carlya ja Alania", jatkoin lopulta. "No, kohta lähdet New Yorkiin. Siitä tulee varmasti kivaa", Nicholas sanoi. "Mitä sinä aiot tehdä sillä aikaa?" Tuijotin Nicholaksen vihreitä silmiä, asiaa johon olin varmasti ensimmäisenä kiinnittänyt hänessä huomiota. "Haaveilen sinusta." Hän virnisti ilkeästi joten tökkäsin tuota kylkeen. "En minä tiedä, teen luultavasti töitä jos onnistun niitä saamaan. Mutta en aio olla kavereitteni kanssa jos sitä pelkäät." Hänen sanansa tuntuivat lohduttavilta. Suomeen lähdöstä saattaisi oikeasti tulla jotakin. "Voit sinä olla heidän kanssaan jos haluat. Olenhan minäkin, vaikka meillä ei olekaan tapana juoda päätä pimeäksi." "Minun pitää tehdä vielä jotain tuolle kielellesi. Eihän sinulla ole mitään sensurointia sanoissasi. Mutta ei minulla ole tarvetta olla heidän kanssaan. Voin keskittyä vain sinuun." "Itsepähän tiedät, mutta tulet vielä kyllästymään minuun." "Suutelen suusi puuduksiin, jollet nyt lopeta tuollaisten typeryyksien lausumista", hän uhosi korvaani kuiskaten. Tunsin tutun punan pistelevän poskillani. En voinut vieläkään ymmärtää tuota yllättävää puolta joka aina välillä pyrki esiin Nicholaksesta.

Luimme loppupäivän kokeisiin. Lainasin Nicholaksen kirjoja kun tämä ei niitä tarvinnut. Onnekseni hänellä oli niiden kurssien kirjat tallella joita hän oli joskus aiemmin tarvinnut. Ajatukseni tuntuivat harhailevan jatkuvasti omille teilleen. Ehkä se johtui tuosta vihreäsilmäisestä pojasta vieressäni. "Olen aivan hermona kieliopin kokeesta." "Saat siitä hyvän arvosanan, sillä olen opettanut sinua." Koitin pidätellä nauruani. "Ai että sinun opetuksesi jälkeen ei ole muuta mahdollisuutta." "Ehkä... Mutta luota minuun, tiedän että osaat ne asiat." "En ymmärrä miten olet niin hyvä koulussa jos juhlit joskus niin paljon." "En tiedä. Asiat vain jäävät nopeasti päähäni." "Todella epäreilua." Nyrpistin nenääni ja painoin kasvoni kirjaa vasten. "Tiedän että se on, mutta en tiedä mitä olen tehnyt päästäkseni näin helpolla." Nicholas veti kirjaa käsistäni. "Todella typerää", sanoin. "Aiotko pitää mielenosoituksen?" "Tekisi kyllä mieli", mumisin. Nicholaksen nauru kantautui korviini. "En tiedä onko tämä asioiden muistaminen nyt niin hyödyllistä. Näytät hauskalle kun nyrpistät nenääsi." "Päätit sitten vaihtaa aihetta nenääni. Mutta ei tässä auta kai muu kuin tyytyä aivottoman kohtaloon." "Mieluummin aivoton kuin sydämetön." "Miksi sinun pitää olla noin ärsyttävän oikeasanainen? Saat minut tuntemaan oloni vain typerämmäksi." "Selvä, olen tästä lähdin hiljaa", Nicholas sanoi nostaen kätensä ilmaan kuin antautuakseen. Lopulta hän laski kätensä tuoden ne kohti minua. Hän tarttui minua jaloista ja veti minua itseään päin. "Lopeta. Meidän piti lukea." Koitin pysyä vakavana sanoissani, mutta nauru pyrki väkisinkin taustalle. "Jään kesäksi lukemaan kouluun jos et nyt päästä irti. Hyvä se sinun on, mutta joidenkin on tehtävä töitä saavuttaakseen tuloksia." Hän nosti minut käsistä vetäen syliinsä pudistellen päätään. "Sano nyt jotain." "Minunhan piti olla hiljaa", hän kuiskasi. "En minä sitä keksinyt, joten älä yritä." Kokeisiin luku oli muuttunut huomaamatta leikkisäksi jutteluksi. Pidin käsiäni Nicholaksen hauiksilla ja sivelin niitä sormillani. "Tämä on vain niin vaikeaa kun tässä olisi parempaakin tekemistä kuin lukeminen. Houkutuksia joka paikassa", Nicholas totesi. "Olet ihan hölmö. Minun pitää mennä kohta olohuoneeseen lukemaan jotta olen turvassa sinulta." "Selvä, lopetan kiusaamisesi. Mutta saat kyllä korvata kesälomalla kaiken tämän ajan minkä joudun olemaan sinusta erossa." Pyöräytin silmiäni ja kompuroin takaisin oppikirjojen sekaan.