Momentum Vitae || Suomi - Finnish

Luku 12

Nyt aletaan olla puolessa välissä tarinaa, eli yksitoista lukua on vielä tulossa. Ja tosiaan, tarina on ollut mulla valmiina pöytälaatikossa vuoden verran, ja vihdoin päätin rohkaistua ja julkaista sitä jonnekkin kaikkien nähtäville. Toivottavasti ootte tykännyt lukea tätä yhtä paljon mitä ite tykkäsin tätä vuos sitten kirjoittaa! (tosiaan tän tarinan tekoon meni aikoinaan n. puolitoista vuotta, ja tää valmistu joulukuussa 2017) Kiitos kun luet (:

***

"Huomenta unikeot!" Carlyn ääni tunkeutui korviini ja vedin peittoa vain tiukemmin ympärilleni. "Tulen kohta kaatamaan vettä kasvoillenne." Miten ihmeessä hänellä riitti energiaa tähän aikaan aamusta? Lopulta nousin istumaan ja hapuilin puhelimen käsiini. Ei mitään. Nicholas ei ollut vastannut viestiini ja tunsin pettymyksen vyöryvän lävitseni. "Lopeta uhkailusi, nousen nyt ylös riivattavaksesi." Nousin seisomaan ja kävelin väsyneesti vessaan siistiytymään. En suihkussa ollessani pystynyt miettimään muuta kuin Nicholasta. Koitin antaa veden rentouttaa lihaksiani, mutta se ei tuntunut toimivan. Lopulta minun oli pakko katkaista suihku ja väristellä viileässä ilmassa joka kohtasi minut suihkukaapin toisella puolella.

***

Istuimme puiston penkillä ja muistelimme edellistä kertaa Ithacassa. Se ei ollut päättynyt hyvin, olin vain kokenut yhden kamalimmista menetyksistä. Kaikki minkä omistin, kaikki muistoni olivat kadonneet. Nautin kuitenkin puistossa olosta enemmän kuin Carlyn puuduttavasta ostosreissusta. Katselin poikajoukkiota joka lähestyi meitä, luultavasti vain kulkivat läpi. Nousin lopulta ylös ja menin heidän luokseen. "Hei", sanoin ja kuulin Carlyn ihmettelevän äänen takanani. "No moi", poika vastasi. Pojalla oli mustat hiukset ja vaatetus jatkoi samaa linjaa. "Ystäväni tarvitsisi vähän muutakin seuraa. Hän alkoi valittaa tylsästä seurastani, joten sain tehtäväkseni hankkia uutta. Ja te nyt satuitte olemaan siinä sopivasti. Miten olisi, edes hetken ajaksi?" En ymmärtänyt miten suustani tuli tuollaista valepuhetta kuin se olisi ollut todellisin asia maailmassa. "Ja mitä minä siitä muka hyötyisin?" "Saisit hyvän mielen." Poika puuskahti sanoilleni ja lähti kävelemään kavereidensa kanssa eteenpäin. "No mitä haluaisit? Sano hinta." "Vaikuttaa kyllä siltä että sinä pakoilet kaveriasi, eikä toisinpäin", poika tokaisi. Jouduin ottamaan juoksuaskelia pysyäkseni heidän perässään. "Ethel mitä sinä oikein teet?" Carly kysyi tarttuen minua kädestä. "Hankin sinulle seuraa." Carly silmäili poikia ja hänen tuima katseensa kohdistui lopulta minuun. "Tämä tässä on todella villi tapaus. Te vaikutatte sellaisille keillä olisi tarpeeksi voimaa ja jaksamista kestää häntä edes kahta tuntia." Minulla oli vaikeuksia pidättää naurua sanojeni johdosta. Mikä ihme oli saanut minut tällaiseen tilanteeseen. Pikemminkin, mikä oli saanut minut juttelemaan tuntemattomille? "Anna puhelinnumerosi, se on hinta." "Mitä, mihin sinä sitä tarvitset?" "Että voin soittaa sinulle kun ystäväsi villiintyy liikaa. En todellakaan ota hänestä yksin vastuuta." Tuhahdin pienesti ja lopulta näpyttelin puhelinnumeroni tuon mustahiuksisen pojan puhelimeen. Kaikkea sitä uhrautuukin tekemään vain pitääkseen ystävän edes hetken tyytyväisenä. Carlysta oli nähnyt todella selkeästi, ettei hän olisi jaksanut vain istua meidän kanssa ihastelemassa New Yorkin elämää.

"Mene nyt edes hetkeksi viettämään hauskaa. Ihan luotettavilta vaikuttavat. Tylsistyt kuoliaaksi minun ja Alanin kanssa. Hophop", kuiskasin Carlyn korvaan ja tuo pyöräytti minulle silmiään. Ehkä tämä olisi pieni, suloinen ja kiltti kosto sille mitä hän oli minulle muutaman kuukauden aikana tehnyt. Lopulta Carly pudisti päätään ja suorastaan riemulla lähti minun järjestämän seuran mukaan. En olisi odottanut että hän lähtisi niin helposti tuntemattomien matkaan, mutta ehkä olin vain onnistunut valitsemaan sopivilta vaikuttavat henkilöt.

Palasin takaisin Alanin luokse katsellen Carlyn perään. "Mistä sinä nyt oikein sait päähäsi tuollaista? Luulin jo ties mitä." Nauroin miettiessäni Alanin kuvitelmaa. "Tiesin että hän kuolisi kohta tylsyyteen. Joten hankin hänelle seuraa, ja ehkä koitin jollain tasolla kostaa hänelle siitä jatkuvasta yhteen ajamisesta jota hän minun ja Nicholaksen välillä teki." "Olisihan se pitänyt arvata. Tarkoitus oli kyllä olla kolmestaan, mutta ei Carly jaksa tällaista istumista. Joten mitä me nyt keksimme?" "Minulle ei ole väliä. Nautin ihan vain ihmisten seuraamisesta. Mutta mennään vain jonnekin jos haluat." "No syömään on pakko mennä, tai näännymme ajomatkalla." "En halua sellaista, joten syöminen kuulostaa ihan hyvälle." "Onneksi minulla on sinunlaisesi ystävä", jatkoin hiljaisella äänellä. "Kuinka niin?" "Olet jotenkin niin samanlainen kanssani. Tunnut ymmärtävän minua. Pojat ovat harvoin noin fiksuja, tai ainakaan tyttöjen seurassa." "Se johtuu varmaankin siitä, että olemme tunteneet toisemme niin monta vuotta. Viisi vuottako tulee jo täyteen?" "Niin kauan. No, sitten se ei kai ole mikään ihme. Olet ensimmäinen poika jonka kanssa tulen toimeen tällä tavalla." "Haluatko puhua mummostasi?" Kaduin lähes heti kysymystäni. "Ei ole tarvetta. Ei se ole mitenkään merkittävä asia." "Olen pahoillani. Ei minun ollut tarkoitus kysyä asiaa." "Ei se mitään. Ainakin tiedät että välität." "Tottakai minä välitän, olet kuitenkin ainoa ystäväni Carlyn lisäksi. Vietämme vain liian vähän aikaa yhdessä nykyään." "Asiaan pitäisi tulla muutos." "No, tämä New Yorkin matka todistaa että olemme menossa parempaan suuntaan." "Lähdet kohta Suomeen, joten milloin muka näemme seuraavan kerran?" "En tiedä, ehkä sitten kun koulut alkavat. Mutta kyllähän teillä tekemistä riittää, en usko hetkeäkään että se loppuisi."