Verivalhe

Luku 1: Paperilennokit (Kaspar, 1940)

Antonion hengitys pysyy tasaisena, vaikka sotilaan askeleet tiputtavat multaa hartioillemme. Hän ei hievahdakaan, vetää vain ilmaa hitaasti sisäänsä, puhaltaa samaan tahtiin ulos. Pimeässä en kuule kahahdustakaan. Äänettömyys juoksuhaudan sisällä jättää tilaa ulkoa kuuluville äänille. Askellus kestää aikansa, multaa sataa. Sotilas ei kuitenkaan jää paikalleen, vaan jatkaa matkaansa jättämättä pommia yllemme. Kuulisin sen. Pitkän elämäni aikana olen saanut oppia kuulemaan mullan alta, miltä kädellä pudotettava pommi kuulostaa osuessaan maahan vielä räjähtämättömänä. Sen hentoa tömähdystä ei voi verrata mihinkään muuhun.

Joskus Antonio sanoo, ettei kenenkään elävän kuuluisi olla mullan alla. Mutta emmehän me ole enää eläviä. Me olemme numeroita, pelkkiä johtavien tahojen toteutuneita määräyksiä. Meillä on vain aseemme, likaisiksi käyneet vaatteemme ja ajoittain toistemme olkapäät, joihin nojata. Sieluista ei voida puhua enää siinä vaiheessa, kun onnellisuutta on löytää taistelutoverin ruumis ehjänä eikä kappaleiksi repeytyneenä.

Jokaisessa sodassa on omat vaiheensa. Meidän vaiheeseemme kuuluu useita merkityksensä menettäneitä tunteja maan alla, multaa kaikkialla siellä, missä pitäisi olla ymmärrys yöksi taittuvasta päivästä. Meille on vain vaihtoja. Kukaan ei pysähdy juoksuhaudasta metsään juostessaan ajattelemaan, loistaako taivaalla aurinko vai tähtirykelmä. Henkiin jääminenkin on osalle toissijaista. Pitää vain jatkaa. Jatkaa, kunnes meistä riippumattomat tahot luovuttavat, taittavat tahdoltaan niskat katki.

Minä ja Antonio olemme pysyneet määrittelemättömän ajan yhdessä. Koska ajantaju on luovuttanut suhteemme, me emme voi olla varmoja siitä, kauanko olemme nojanneet toisiimme sodan mielettömyyden levitessä yllemme. Jossakin kohdassa Antonio vain jäi siihen, ymmärtämään, välittämään. Moni muu on ehtinyt jo kuolla. Monen kanssa aloitimme yhdessä. Kukaan heistä ei ollut syyllinen sodan alkuun, mutta silti he joutuivat aseistamaan itsensä vaatijoiden astellessa maallemme.

Mullan alla olen ajatellut suurimmaksi osaksi vain puutarhaani. Ironiaa siitä, että ruusuni voisivat kasvaa paraikaa ylläni. Rosencranz, kotimaani, on kuitenkin asein eristetty sisällään ainoastaan sotaan kykenemättömät ja ne, joiden fyysistä kuntoa verirutto ei ole runnonut. Ne, jotka ovat varsinainen syy sodan alkamiselle.

Maailma on valmis tekemään paljon pelastuakseen, välttyäkseen kuolemalta. Verirutto ei ilmoittanut tulostaan. Se saapui suurena aaltona epäpuhtauden ja köyhyyden vuosina, pyyhälsi Euroopan ylitse ja levisi meren yli pitemmälle. Aalto saastutti paljon. Levitti mustia pilkkujaan ihmisten silmänvalkuaisille, kielille. Mustasi ikenet, teki kulmahampaista epäluonnollisen terävät.

Fyysiset muutokset eivät olleet mitään verrattuna siihen, mitä verirutto teki ihmisen mielelle. Se täyttyi punasta, muuttui pelkäksi ikuisesti kalvavaksi näläksi, joka hukutti viimeisetkin rippeet ihmisyydestä. Porvariston keskuudessa kuiskittiin vampirismista. Korkeammat tahot eivät vielä suostuneet hyväksymään vulgaaria nimitystä, mutta ruttoon sairastuneiden käydessä ihmisyytensä säilyttäneiden kimppuun oli aika hyväksyä piste, johon ihmiskunta oli lipunut. Parantumaton sairaus runnoi kaikkia eläviä. Sairaus ruokki itse itseään. Vampyyreina pidetyt verirutosta kärsivät todella joivat toisten verta, levittivät sairautta eteenpäin.

Kotimaani teki virheen. Se ymmärsi sairauden luonnetta. Hoidot olivat toimivia, ruttopotilaat saatiin taltutettua. He näyttivät ulkoisesti yhä ihmisiltä. Kukaan tuskin tiesi yhä sisältä kalvavasta nälästä. Rosencranzin maine vampyyrittomana, ruton taltuttaneena maana levitti ensimmäiset sodan sävelet ilmoille. Maailmalta ei kestänyt kauaakaan ymmärtää, että lääkereseptin jakamisen sijaan siitä saattoi myös taistella asein.

Todellisuudessa tässä ei ole enää kyse lääkkeistä sotimisesta. Me oikeutamme tuhomme sillä, että tahdomme pysyä ihmisinä. Mutta me myymme ihmisyytemme jo siinä pisteessä, jossa kurotamme kohti asetta. Kun laukaisemme ja tiedämme tappavamme.