Verivalhe

Luku 3: Multakruunu (Kaspar, syyskuu 1940)

Kolmas yö vartiossa on yhtä hiljainen kuin puhki kuluneet isosisarensa. Hengitän hitaasti ja tunnen, kuinka käväisen välillä unen laitamilla, sinisten peltojen reunalla. En saa nukahtaa seisaalleni. Sen jälkeen olen kohdannut uupumuksen viimeisen tason. Sitä en tahdo saavuttaa.

Antonio vierelläni ei näytä lainkaan väsyneeltä. Hänen leukaperänsä kiristyvät aina välillä, aivan kuin hän jännittyisi jostakin havaitsemastaan. Mutta me emme havaitse mitään, Rosencranzin raja pysyy kerrankin hiljaisena meidän ollessa paikalla. Antonio on pysynyt hiljaa, mutta varastanut minulta välillä satunnaisia katseita.

Haluaisin avata suuni ja sulkea hiljaisuuden kiinni, päättää sen tiukan kuristuksen ympärillämme. En kuitenkaan tiedä, mistä puhuisin Antoniolle. En voi kysyä savukettakaan, sillä tiedän, että ne ovat loppuneet jo ajat sitten. Kehoni ei enää edes kaipaa nikotiinia, olen joutunut tottumaan uudenlaisiin fyysisiin tuntemuksiin. Niiden nimet ovat pakko ja vielä yksi askel. Keho ei enää nauttisi ruoasta tai tuntisi väsymyksen suurinta aaltoa. Se tekee, mitä sen täytyy.

"Antonio, kerro minulle jotakin", kuiskaan lopulta, kun tiedän yön etenevän kohti pimeintä huippuaan. En tahdo ylittää sitä hiljaisuudessa, vaikken sitä pelkääkään. Tahdon vain kuulla sanoja, mitä tahansa sanoja, jotta maailma täyttyisi taas äänestä.

"Mitä sinä haluat kuulla?"

En vastaa. Hän ymmärtää.

"Minä haluaisin nähdä äitini."

Antonio ei koskaan halua nähdä äitiään. Hänen äitinsä on nimekäs perijätär, jonka miesystävistä ei ole ollut Antoniolle rajat määrittäviksi isähahmoiksi. En näe maailmaa, jossa Antoniolla voisi olla ikävä naista, joka kasvatti hänet, mutta jätti rakkaudettomaksi. Antonio on vain tyypillinen rikkaan perheen poika. Kultareunus jättää itse kuvan tyhjäksi.

"En biologista äitiäni, tietenkään", Antonio lisää huomatessaan hämmennyksen kasvoillani.

"Onko olemassa muunlaisia äitejä?"

Antonio virnistää. Olosuhteet eivät ole pimentäneet hänen hymynsä hehkua. Se on pysynyt täysin ennallaan. Minun ei tarvitse arvuutella, millainen ihminen Antonio oli ennen sotaa. Hän ei ole särkynyt tarpeeksi muuttuakseen.

"Taitaa olla", Antonio naurahtaa ja astuu hieman lähemmäs. Hän ei katso minuun tehdessään niin, joten lähestymisyrityksessä on jotakin oudon intiimiä. "Minulla on äiti, joka ei ole minun äitini millään mahdollisella tavalla, mutta silti tahdon kutsua häntä sellaiseksi."

Mieleeni palaa sanoja, joita en ole käyttänyt aikoihin. En ole päässyt kirjoittamaan niitä edes kirjepaperille. Antonion sanat muistuttavat minua sisarestani, verestä veressäni. Aavistukseni Antonion suhteen vain varmistuu, kerää vahvempia värejä itseensä. Jos siipieni alle ottamallani miehelläkin on sukulaisia, joiden kanssa ei jaa geenejä, aavistukseni hänestä saattaa olla oikea.

"Onko hän jonkinlainen ottoäiti?" kysyn, vaikka tiedän, että hän näkee mitä ajattelen.

Antonio pudistaa päätään. Hetken ajan hän näyttää uppoavan ajatuksiinsa, sitten hän hymyilee paljastaen valkeina pysyneet hampaansa.

"Itseasiassa, Kaspar, minä voisin esitellä sinut hänelle aivan koska tahansa."

Uskon, että hämmennys kasvoillani vain syvenee.

"Älä nyt näytä tuolta", Antonio naurahtaa, astuu jälleen lähemmäs, "mehän voisimme aivan hyvin pitää pienen tauon." Hän nyökkää muuria päin. "Rosencranzin vartiointi on tältä puolelta meidän vastuullamme, pääsisimme sisään koska tahansa..."