Verivalhe

Luku 29: Kiitollisuus (Lucilla, helmikuu 1941)

En näe mitään. Silmistäni lähtevät purot sumentavat kaiken, yritän hapuilla eteisen perintömattoa, mutta en tiedä, mistä maa alkaa ja mihin ilma loppuu, kaikki tuntuu hataralta. Kaspar on lähtenyt, mutta en tiedä, kauanko siitä on. Aamu on voinut jo saapua valoineen, en osaa kertoa sitä varmaksi. Uskon olevani jossakin eteisen ja keittiötilan välissä, jalkani eivät enää kantaneet ja putosin kyynelteni täyttämän maailman pohjalle niin lujaa, etten enää tiedä, missä todellinen elämä kulkee.

Kosketus havahduttaa minut ympäröivään maailmaan. En vieläkään erota kunnolla eteeni, mutta tunnistan Lavinian aavistuksen makean tuoksun ja takerrun siihen. Jälleen kerran palvelusneitoni on porttini todellisuuteen.

"Lady Lucilla, minä saatan teidät makuuhuoneeseenne", Lavinia sanoo. Erotan hänen äänensävynsä, mutta en ole varma, muodostavatko eri äänteet päässäni merkityksiä. Mielessäni hakkaa vain yksi ajatus. Kaspar on sulkenut oven perässään, ja minä olen ollut se, joka on saanut hänet tekemään niin.

"Pystyttekö te kävelemään?"

Yritän edelleen hapuilla mattoa. Todellisuus ei vastaa. On vain Lavinian kaunis ääni, hänen tuoksunsa ja kosketuksensa harteillani. Samoilla harteilla, joita Kaspar on puristanut niin lujaa, että olisi voinut murtaa jotakin.

"Lady, kykenettekö kävelemään itse?" Lavinia toistaa kysymyksen.

Päässäni hakkaa. En tiedä vastausta, koska en ole varma, saavutanko kysymyksen merkitystä vieläkään. Vasta, kun Lavinia yrittää nostaa minua lattialta, ymmärrän, että hän on todella siinä, valmiina auttamaan minua. Hänen hento ruumiinsa tahtoo antaa kaikkensa vain saadakseen minut turvan kaltaiseen paikkaan.

"Lavinia. Lavinia, minä... Minä selviän kyllä."

Tavoitan maton karhean pinnan. Se tuntuu samalta kuin lapsena. Se on todellinen. Otan tukea jaloillani, erotan niiden rajat, kykenen liikkumaan. En ole jumittunut tilaan, jossa fyysisyyden ääret pyyhitään pois ja tajuntaan hakkaantuu syyllisyyden muotoinen reikä.

"Anteeksi, Lavinia", kuiskaan yrittäen pysyä pystyssä, "sinun ei todellakaan pitäisi joutua kestämään mitään tällaista. Minä maksan sinulle lisää. Maksan heti. Odota, minä –"

"Lady, minä olen löytänyt toisen työpaikan."

Todellisuus rysähtää harteilleni kerralla, ja se tekee sen lujaa. Jokainen aistini on yhtäkkiä toimintakykyinen, kuin joku olisi laittanut valot liian nopeasti päälle. Katson Laviniaa erottaen hänen piirteensä selkeästi aiemman sumun keskeltä. Hänen silmänsä eivät valehtele.

"Anteeksi." En kykene sanomaan muuta. Katson Laviniaa aivan liian sekein aistein ja ymmärrän, miten paljon hänen on täytynyt nähdä ja kuulla. Lavinia on nainen, joka on tappanut oman aviomiehensä silkasta vihasta vampyyreja kohtaan. Hän on parantanut kuolemaa tekevän Levainen ollessaan alle viidentoista. Ja silti pahinta, mitä hän on koskaan joutunut kohtaamaan, on kaikki se, jonka läpi olen hänet kuljettanut. Kehoni lakkaa suojelemasta itseään tunnottomuudella. Sen jokainen ääri on valmistautunut kivulla.

"Lady, tämä ei ole missään nimessä teistä kiinni." Lavinian eleet ovat rauhoittelevia. Hänestä huomaa, että hän on tottunut toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa. "Minä olen saanut työtarjouksen paikassa, jossa pääsen hyödyntämään myös lääketieteellistä osaamistani."

"Sinuahan ei ole koulutettu."

"Tämä maailma on epätoivoinen."

"Minä olen onnellinen sinun puolestasi."

Ääneni miltei murtuu kesken lauseen, mutta onnistun taivuttamaan suupieleni hymynkaltaiseen. Minä en saa antaa omien tarpeideni nousta Lavinian mahdollisuuksien edelle. Hän on antanut minulle enemmän kuin kukaan koskaan.