Verivalhe

Luku 16: Kotiinpaluu (Kaspar, marraskuu 1940)

Kaikki ovat paikoillaan kuin näyttelijät, jotka tätä rakennusta aikanaan käyttivät teatterina. Vain valokeila puuttuu, muuten vaikutelma on täydellinen. Ja aivan yhtä epäaito. Noire on pukeutunut parhaimpiinsa. Paikalla ei ole vierailijoita kuten yleensä iltaisin; Noire on tiedottanut huolestuttavasta vierailijasta ja käskenyt lapsensa yöhön. Ruttotohtorin saapuessa paikalle kuin dramaattinen kuolonenkeli kaikki ovat valmistautuneet latelemaan tuttuja valheita.

Kun mies sitten saapuu, olen ottanut paikkani suuresta salista kuten kaikki muut Kostyaa lukuunottamatta. Tämä on ensimmäinen iltani ilman valkeaa, yksinkertaista naamiota kasvoillani. Kukaan muukaan ei pidä omaansa, tänä iltana meidän tulee näyttää tavallisilta ihmisiltä. Minä ja Antonio esiinnymme keksityillä nimillä, sillä maanpetturuutemme loistaisi muuten pelkästä olemuksestamme. Antonio ei ole huomannut sitä, mutta minussa kytee pieni pelko kiinnijäämisestä. Epäilen, että tohtori on paikalla muustakin syystä kuin veritarkastuksesta. Vaikka ajatus kahden kadonneen sotilaan etsimisestä tuntuukin absurdilta, tiedän, että tämä maa pystyisi siihen. Tämä tai jokin toinen. Kaikki sodassa olevat kykenevät äärimmäisyyksiin. Minä vain toivon, että petturuuteemme ei olla herätty.

Ruttotohtori pitää yllään linnunnokkaista naamiota. Hän on kohtuullisen pitkä ja laiha, vaatteet näyttävät koomisen suurilta hänen kapealla rungollaan. En erota lainkaan piirteitä suuren naamion takaa, mutta kun mies alkaa vaihtaa sanoja Noiren kanssa, pystyn kuvittelemaan hänen kasvonsa. Ääni on kuin rauta rautaa vasten.

Tarkkailen Noiren eleitä. Antonio sivullani on keskittynyt juttelemaan kuolemattoman naisen kanssa. En muista vampyyrin nimeä. Käännyn omiin oloihini, en kykene seuraamaan Antonion yritystä näyttää mahdollisimman luonnolliselta. Hänestä huomaa, ettei hän ole omalla alueellaan. Minä en suostu puhumaan hänelle täällä, jotta yhteytemme ei paljastu. Noire ei ole valmis piilottamaan kolmea täyskasvuista miestä tiloihinsa. Oma poika saa riittää.

Suunnilleen tunnin kuluttua tohtorille varataan oma huone, – yksi vanhoista, uusintakäytetyistä pukukopeista – jossa hän ottaa verinäytteet kaikista. Se tarkoittaa käytännössä kohtuuttoman epämukavaa kahdenkeskistä hetkeä vieraan, korkeassa asemassa olevan miehen seurassa.

Oman vuoroni saavuttua nostan kiltisti hihani ylös ja istuudun miestä vastapäätä. Välissämme on kapea puinen pöytä ja tuhansia kysymättömiä kysymyksiä. Ilma tuntuu raskaalta hengittää. Tohtorilla on vahvaa hajustetta ja olemus, joka ei anna sijaa muille. Jokin hänessä tuntuu suunnattoman vastenmieliseltä. En osaa kohdentaa tunteeni lähtökohtaa, sillä en näe hänen kasvojaan.

"Ojentaisitteko kätenne", tohtori pyytää. Käteni jää lepäämään pöydälle, kun tohtorin pitkät, kuunvalkeat sormet kohottautuvat painamaan piikin suoneeni. Minun vereni on tutkittu aiemminkin, kuten muidenkin ulkoisesti terveiksi todettujen sotilaiden. Sotaan lähti alaikäisiäkin. Vain verellä on merkitystä. Siitä näkee heti, jos kantajalla on tai on ollut rutto. Veri ei valehtele.

Vereni liikkuu, siirtyy tohtorin haluamaan suuntaan. Neste poistuu minusta, käännän päätäni hieman poispäin ruiskusta ja suonesta. Tohtori on tehnyt tarvittavan, verta on tarpeeksi. Hän pyyhkii kättäni, pistokohtaa tykyttää, huone tuoksuu enää pelkältä vereltä. En erota miehen hajustetta tai huoneen luontaista tuoksua voimakkaan veren peiton alta. Ajatus on oudon miellyttävä. Huone täyttyy minusta.

Kun katson tohtoria, odotan näkeväni kasvot, mutta niiden tilalta minua katsoo irvokas linnunnaama. Minun tekee mieli naurahtaa, mutta annan olla ja nousen seisomaan. Päässäni tuntuu hivenen raskaalta, huoneen laidat keinuvat. Veri on pakkautunut väärään paikkaan. Se on paennut minusta ja jäänyt kiertelemään vailla kotia. Haju kieppuu kaikkialla ympärilläni. Otan askeleen, horjahdan, tartun pöydän kulmaan ja painan pääni alas. En voi kaatua vieraan miehen silmien edessä. Aistieni on pakko kestää pieni määrä luovutettua verta. Jokin syvemmällä kuiskaa, ettei tämä johdu veren luovuttamisesta. Se johtuu hajusta. En siltikään voi vain pyörtyä.