Verivalhe

Luku 12: Tervetullut (Kaspar, lokakuu 1940)

Aamu on yön kaltainen. Ainoa asia, joka erottaa valoon valjenneen maailman öisestä hunnusta on raukeus kehossani. Tunnen, kuinka unettomien öiden verosta on lohkaistu pieni, ensimmäinen osa irti. Olen saanut nukuttua kunnolla useita tunteja. En ole herännyt edes siihen, että Antonio on siirtynyt pois viereltäni. Hänen jättämänsä jäljet ovat piirtyneet lakanaan. Painanteet muistuttavat minua siitä, että olen yhä hengissä. Olen sotapetturi keskellä vampyyreja, mutta elossa, veri sykkivänä suonissani. Toinen elävä olento on kyennyt nukkumaan hengittäen niskaani.

Nousen ylös pidellen kiinni päästäni. Keho muistaa yhä räjähtäneen maan, äkisti pois vedetyn turvan. Vaikka pitäisihän sotilaan tietää, ettei missään ole turvallista. Varsinkaan paikassa, jonka on tietoisesti jättänyt vartiotta. Pystyn kuvittelemaan, miten paljon meidät halutaankaan leirien jatkoksi, vampyyriksi epäiltyjen kuihtuneiden ruumiiden rinnalle.

Huomaan kirjoituspöydälle jätetyn naamion vasta, kun olen jo miltei kävellyt sen ohi. Se on yhä sama valkoinen, joka minulla oli aiemmalla visiitilläni. Tämä ei ole enää pelkkä visiitti. Minun kuuluu tottua toistensa kaltaisiin päiviin, väsyneisiin tunteihin vieraiden henkilöiden seurassa. Ihminen tottuu mihin tahansa. Totuinhan kaikuihinkin huudon sijasta. Maailmaan ilman värejä. Pelkkään sodan sotkemaan versioon minun todellisuudestani.

Huoneessa ei ole ainuttakaan peiliä. Kun laitan naamion kasvoilleni, tiedän piilottavani itseni jälleen yhden tason taakse. Aina löytyy jotakin, jota pitää naamion takana. Tällä hetkellä on hyvä jopa itselleni, etten katso peilistä sellaista miestä, joka on satuttanut heikompaansa. Antoniossa on paljon sellaisia vahvuuksia, joita en koskaan voisi itse saavuttaa. Silti tiedän satuttaneeni häntä niin pahasti, etten voi antaa sitä anteeksi. Näin, miten hänen kehonsa taittui, antoi periksi allani. Menin liian pitkälle hänen kanssaan. Aion silti katsoa häntä silmiin. Joudun tekemään sen naamioni takaa, koska täällä sitä ei voi toteuttaa muutenkaan.

Olen avaamassa ovea käytävään, kun korvani tavoittavat keskustelun, jota on tuskin niille tarkoitettu. Erotan Antonion kiihkeän italialaisen korostuksen lisäksi tummemman, selkeämmän puheäänen. Tunnen oloni entistä pahemmaksi jäädessäni oven taa kuuntelemaan keskustelua. Antonio on toinen osapuoli. Minun on hyödyllistä tietää, vaikka syyllisyys saakin minut epäilemään itseäni. Enhän minä ole syyllinen, jos satun kuulemaan ilmaan tiputettuja tavuja lähes vahingonomaisesti. Naamio kasvoillani pahentaa mielikuvaa epärehellisyydestä, mutta päätän olla ajattelematta sitä. Suljen kaiken muun pois ja keskityn Antonioon ja minulle tuntemattomaan mieheen.

"Tämä on täysin minun hallinnassani", kuulen Antonion sanovan. Minua häiritsee, etten näe hänen kasvojaan. Antoniota on helpompi lukea eleistä kuin puheesta. Ihmiset harvemmin valehtelevat kehoillaan. Jos he taitavat sellaista, he ovat nähneet toisenlaisen puolen maailmasta.

"Toisen ihmisen elämä ei voi olla sinun hallinnassasi!"

"Minä olen tietoinen siitä. Toin Kasparin tänne tiedostaen sen riskit."

"Ja kuvittelit, että hänen muuttaminen kaltaiseksemme korjaisi sen, että hän ylipäätään on täällä?"

Minulta kestää hetki ymmärtää, kenen kanssa Antonio vaihtaa sanojaan. Hänen neuvostoliittolainen ystävänsä paljastaa itsensä äänteillään. Kostya Volkovin englanti kuulostaa hädin tuskin englannilta. Minusta on vähintäänkin ironista, että hänen asemassaan oleva henkilö kyseenalaistaa minun läsnäoloani täällä.

"Noire hyväksyy hänet", Antonio puolustelee. Inhoan hänen tapaansa puhua kuin hän itse olisi paras puhumaan puolestani. Hän tekee minusta tahtonsa alaisen haluamattani.

"Noire hyväksyy hänet omista syistään."

"Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa. Emme voi sysätä Kasparia ulos nyt, kun olemme käytännössä tehneet rikoksen."