Verivalhe

Luku 20: Avunanto (Lucilla, marraskuu 1940)

Valitsemani mekon malli on vanhanaikainen ja väri syvän ruskea. Korkea kaulus peittää syvät hampaanjäljet kaulassani. Levaine istuu sänkyä vasten lattialla ja vapisee vereni kiertäessä hänen kehossaan. Emme ole vaihtaneet puremisen jälkeen sanaakaan. Hän ei ole uskaltanut enkä minä ole kyennyt.

"Levaine", lausun lopulta miehen nimen. Minä olen aina se, joka saa rikkoa hiljaisuuden. "Millainen olo sinulla on?"

"Syyllinen."

"Olet purrut minua aiemminkin."

"Ei siksi."

Huokaisen syvään ja istuudun jälleen kerran lattialle hänen kanssaan. Tällä kertaa huone on eri, mutta tilanne tuntuu samanlaiselta. Meidän välillämme haisee aina pistävästi vereltä ja joltakin menetetyltä.

"Minä olen tuonut itsestäni kaiken ilmi. Olen sotkenut jopa Lavinian tähän, vaikka Lavinian piti olla puhtainta tässä todellisuudessa."

"Sinä rakastat häntä edelleen. Tietääkö hän, kuka sinä olet?"

"Ei tietenkään, ja hyvä niin. Minä en uskonut koskaan kohtaavani häntä jälleen."

"Sinä olet ollut vuosia rakastunut mielikuvaan."

Levaine naurahtaa paljastaen vereen tahriintuneet hampaansa.

"Niinkin sen voisi pukea sanoiksi. Lavinia on silti kauneinta, mitä tässä maailmassa on."

"Sinun on täytynyt yllättyä, kun tapasit hänet luonani."

Levaine painaa katseensa maahan. Hetken kuvittelen hänen olevan vain häpeissään. Sitten hän kohtaa katseeni punertavilla silmillään, ja tulkitsen ilmeen joksikin paljon hälyttävämmäksi. Levaine näyttää syylliseltä.

"Sinun pitäisi joskus kysyä Lavinialta, kuinka hänen aviomiehensä kuoli."

"Miten Lavinian edesmennyt aviomies liittyy siihen, että tapasit täällä ensirakkautesi ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen?"

Levaine pysyy hiljaa. Hänen katseensa sallii minun vetää epämiellyttävän viivan tapahtumien välillä.

"Paitsi, jos et tavannut häntä ensimmäistä kertaa uudelleen luonani."

"Niin. Minä tapasin hänet uudelleen paljon aiemmin."

Annan katseeni vaatia vastausta.

"Lavinian aviomies kuoli ruttoon."

"Siitä olen tietoinen", vastaan ja muistelen musteita pisteitä Lavinian maalaamalla kankaalla. Rutto on tuhonnut jo liian monen elämän. "Se on tapahtunut Rosencranzin rajojen ulkopuolella muutamia vuosia sitten. Nytkö sinä vasta kerrot minulle, että olet ollut paikalla?"

"Minä olin herra Mendezin tohtori."

"Vai niin. Päädyit siis moisen epäonnisen tapahtuman kautta jälleen Lavinian luokse."

Ajatuksessa on hämärää, vanhanaikaista romantiikkaa. Tyttö pelastaa pojan, joka saa kohdata tämän vuosia sen jälkeen. Vain rutto pilaa herkän ja kliseisen kuvan. Kuka tahtoisi olla sellaisen tarinan poika, jos hänen tehtävänsä on vain katsoa, kuinka tytön elämä mustenee reunoista?

Levainen ilme käy vaikeammaksi, monitulkintaisemmaksi. En uskalla enää sanoa mitään. Jos tiputtelen suustani oletuksia, saattaa olla, ettei Levaine pääse koskaan totuuteen asti. Sallin hänen puhua itse, vaikka epämiellyttävä olo sisälläni kasvaa. Se ei johdu menettämästäni verestä. Tähän asti olen luottanut Levaineen lähes täysin. Nyt hänen terävien kasvojensa katseleminen aiheuttaa minussa hämmentävää levottomuutta.