Verivalhe

Luku 18: Omistettu (Kaspar, marraskuu 1940)

Huone on usvainen aamu, hämärään ja hopeaan kiedottu. Sähkövalot rikkovat tiensä hopeisen hunnun halki kuin aamun ensimmäiset auringonsäteet. Ilmassa tuoksuu hennosti makea parfyymi, valot räpsähtävät kerran ja minä astun niiden eteen.

Noire istuu valojen edessä kuin kunniapaikalla. Hänen peilinsä on muiden pukuhuoneiden peilejä suurempi ja valot kirkkaammat. Noire itse on kuin tähtiloistetta, joka kokoaa kaiken valon itselleen. Kaikki täällä on tarkoituksella loisteliasta, mutta ei kuten oman vuosikymmenemme keinotekoinen hohto, vaan kuten vuosisatojen takainen aito loiste. Noireen kiteytyy menneiden vuosikymmenten glamour.

"Tervehdys, Kaspar", Noire hymyilee minulle peilin kautta. Hän ei kyseenalaista läsnäoloani, vaikka kirkkaimman tähden pukuhuoneeseen ei koskaan tulisi astua koputtamatta. "Olet vihdoinkin saapunut."

Noiren sanat antavat hänet ilmi. Hän ei puhuttele sitä henkilöä, jolle on puhunut jo yli kuun päivät. Se henkilö on sisälläni valmiina syntymään uudelleen kuorekseni. Puhun vihdoin Noirelle omana itsenäni, ja hän aistii sen.

Suuresta ovaalin muotoisesta peilistä katsoo mies, jonka vaatteet ovat kauttaaltaan veressä. Noire ei puutu siihenkään. Hän ei ole typerä, hän tietää tarkalleen, millaista leikkiä olen leikkinyt Lumieré de Lunessa. Hän näkee Antonion minuun jättämät merkit. Tällä hetkellä Noire ja minä olemme ainoat, jotka tiedämme, ettei Antonio minusta vampyyria tehnyt. Hän vain auttoi nukuttamaan kuoreni.

"Aiotko kertoa verbaalisesti sen, jonka kaikki muu sinussa antaa jo ilmi?"

Naurahdan.

"Tarvitseeko minun?"

"Olisi mukavaa tietää, miksi kaltaisesi viitsii leikkiä jotakin muuta kuin on."

"Samoin."

"Sota."

"Niin. Sota."

Sota on ajanut meidät tällaisiksi. Pakottanut Noiren esittämään ihmisnaista kaikkien paitsi omiensa keskuudessa. Se on hänen lohtunsa. Minulle ei suotu palastakaan siitä. Sodassa en voinut muuta kuin niellä kalvavan nälkäni ja elää sen kanssa, että tiesin toisen vampyyrin pukeutuvan samaan univormuun ja ruokkivan itseään yön pimeydessä. Täällä en antanut itseäni ilmi, koska minuuteni ei ollut ehjä. En voinut tietää, millaisesta laidasta omaa päätäni olisin löytynyt, jos olisin kuukausi sitten paljastanut olevani vampyyri. En ollut silloin oma itseni. Tuskin edes vampyyri. Nälkäni oli kuihtunut pieneksi, mutta kipeäksi muistoksi kehon perukoille. Se muistutti yhä olemassaolostaan, mutta ei määrittänyt sitä, mikä olin. Saatoin aivan hyvin olla ihminen.

"Lady Noire, kumpi meistä mahtaa olla suurempi valehtelija?"

Noire nousee ylös, oikaisee pitkän ja kapean runkonsa koko pituuteensa. Hän on naiseksi hyvin pitkä.

"Kannattaisiko siitä ottaa selvää?" Noiren hymy sisältää merkityksen, jollaista en ole havainnut kenenkään huulilla sitten Antonion ja minun ensitapaamisen. Minun ei tarvitse epäröidä, sillä olen päättänyt suhtautumisestani Noireen jo aikoja sitten.

"Minä voin luvata sinulle osan totuudesta", Noire sanoo hiljaa, "mutta sinun pitää etsiä se itse. Vain siten kykenen avaamaan itseni sinulle." Noire astelee lähemmäs, ja tiedän tulkinneeni merkityksen oikein. Hän ei kävele luokseni kuin rakastajatar, vaan kuin vertainen, joku, joka on oppinut näkemään minut. Ilme on rauhallinen, silmät raukeat, kun hän kumartuu viemään huulensa omilleni.

Ei kestä kauaa antautua Noirelle. Kosketamme toisiamme vertaisina, päädymme toistemme ihoille kumpikin omasta syystään. Annan Noiren vetää minut niin lähelle itseään, että hänen nälkäisen sydämensä syke tuntuu jokaisessa osassa minua. Hengitän häntä sisääni kuin kauan kaipaamaani huumetta. Tiesin päätyväni tähän ennemmin tai myöhemmin, mutta en koskaan kuvitellut nauttivani Noiresta lähelläni tällä tavalla. Nautin hänen impulsiivisuudestaan, yhtäkkisen halunsa kasvamisesta jokaisen kosketuksen myötä. Viedessäni käteni hänen selälleen aistin hetkellisen pelon Noiren kehossa, mutta se laantuu, kun vedän mekon pois hänen yltään.