Verivalhe

Luku 10: Satutettu (Kaspar, lokakuu 1940)

Huone, jossa nukuin ensimmäiset edes pinnallisesti kunnolliset yöunet pitkään aikaan, odottaa minua hiljaisena käytävän päässä. Ovi ei ilmianna saapumistani. Tiedän Antonion istuvan sängyllään ohuet jalat ristissä ja pää kenollaan. Valoton huone ei anna minun havaita muuta kuin miehen ääriviivat sängyllä.

"Antonio", kuiskaan nimen hämärälle. Antonio ei vastaa, kumarrun hänen ylleen, kurotan käteni hänen selkänsä kautta niskalle. Hivelen niskaan asti kasvanutta hiuskuontaloa, kosketan Antoniota yrittäen joko antaa hänelle välitystäni tai imeä hänestä lämpöä itseeni. Kaikki edellisten tuntien aikana tapahtunut on tehnyt ruumiistani hirvittävän kylmän, sormenpääni alkavat pian kasvattaa kuurankukkia ellen saa lämpöä edes toiselta ihmiseltä.

"Tämä on minun syytäni", Antonio sanoo voipuneena. "Ilman päähänpistoani emme –"

"Lopeta", keskeytän hänet oitis, "tässä ei ole aikaa jäädä vatvomaan itsesäälissä."

"Meillähän on nyt nimenomaan aikaa! Sota voi kestää vielä vuosia, ja me olemme täällä käytännössä vankeina. Kuinka voimme palata omilla identiteeteillämme takaisin?"

Pysähdyn ajattelemaan omaa identiteettiäni. Papereita, joissa on kuva nuoresta miehestä, joka katsoo kameran sijaan pikemminkin sen taakse, syvemmälle, pitemmälle. Paperit, joissa miehen nimi on Kaspar Josef Rodriguez. Tavut tuntuvat oudoilta yhdistettynä nykyhetkeen, käteeni Antonion hiuksissa. Me olemme muutakin kuin se, mitä yhteiskunta näkee. Voimme saada uudet paperit, uuden minuuden koska tahansa, jos vain osaamme asiamme. Ei se ole mikään ongelma. Nimi on vain yksi tapa sitoa ihminen maalliseen maailmaan.

"Se järjestyy kyllä. Me pääsemme takaisin ja voimme jatkaa elämäämme, minulla on jo peitetarina valmiina. Hyökkäyksessä jäimme neuvostosotilaiden vangiksi ja jouduimme verisiin kuulusteluihin", sanon hiljaa ja kuljetan tietäväisesti kättäni pitkin Antonion selkärankaa. Hänellä on vain peitto suojanaan.

"Sellaisissa kuulusteluissa tulee pahaa jälkeä", Antonio sanoo. Se, mitä kuulen hänen äänestään, on jo hyvin kaukana aiemmasta itseinhosta ja syyllisyydestä. Äänen sävy on viininpunainen, sitä ei voi olla tuntematta. Hän tietää, mitä haluaa. "Meissä pitää olla syviä haavoja."

Vain pieni hetki kestää siirtyä aiemmasta johonkin uuteen, luonteeltaan täysin erilaiseen. Muutamassa sekunnissa sallin itseni vetää Antonion vasten patjaa, repiä peiton hänen päältään ja painautua häntä vasten niin lujaa, ettei hän kykene liikkumaan. Pieni naurahdus pääsee hänen suustaan ennen kuin vien käden hänen suulleen, kiellän häneltä hänen oikeutensa puhua. Antonio ei ole sellainen ihminen, jota tekisi mieli satuttaa. Ei ole koskaan ollutkaan. Hän ei herätä minussa halua tuhota. Hän ei edes ärsytä minua, ei synnytä pienintäkään tulipunaista kipinää. Silti jokin hänen tavassaan vaatia sanattomasti haluamaansa, tiputtaa tummia toiveitaan naurahduksiensa välistä, on jotakin sellaista, josta en voi kieltäytyä. Hän haluaa tätä. Hän tahtoo minun muuttuvan mieheksi, joka voi hetkessä painaa hänen päänsä tyynyä vasten, kunnes hän ei saa enää henkeä. Voin tavoitella jälleen sitä henkilöä, joka tunsi väkivallan kirkkaana koko kehossaan. Täydellistä huutoa, ei vaiennutta kaikua. Paikkaa, johon kuulun, mutta en tämän ihmisen kanssa.

Vaikka eihän Antonio ole ihminen. Jokin siinä tekee teoistani entistä helpompia toteuttaa. Antonio on vampyyri, olento, joka on ollut sodan syttymisen taustalla. Olento, joka on tuonut minut kaltaistensa keskuuteen viihdyttääkseen minua. Tosiasiassa Antonio on täällä ainoa, jota tarvitsee viihdyttää, joka ei elä ilman pientä seikkailua. Hän ei osaa järjestää sellaista itse, hänellä on aina oltava joku, joka elää osittain hänen puolestaan.

Tämän ruumiiltaan heikon, naiivin sielun riuhdon irti hänen vaalimastaan mukavuudesta. Sitähän hän tahtoo. Tulla rikotuksi, satutetuksi. En tiedä ylittäväni rajaa vetäessäni Antonion lattialle hiuksista, painaessani hänen päätään vasten kylmää lattiaa, kengistämme irronneita kiviä, jotka viiltävät hänen poskeaan. Rajoja ei ole, jos ne kadottaa aseiden lauluun ja ainaiseen mädän hajuun. Silloin niitä ei voi myöskään tietoisesti ylittää.