Verivalhe

Luku 9: Tuhka ja kivi (Kaspar, syyskuu 1940)

Kukaan ei odottanut maan räjähtävän jalkojen alla. Merkit eivät olleet ennustettavissa. Yksikään lintu ei pysähtynyt laulamaan, että kuolemanne tulee, jos ette juokse pakoon kuten tähänkin asti, jos ette lennä olemattomilla siivillänne. Emme osanneet odottaa mitään. Maa vain rikkoi sen vähäisenkin luottamuksen, jonka olin onnistunut välillemme kehittämään. Se räjähti tuleksi ja vereksi, savuksi ja huudoksi.

Ehdin reagoida vain nimellisesti. Muistan tarttuneeni Antonioon, vetäneeni hänet mukaani ensimmäiseen suuntaan, jonne vain sain kaadutuksi. Sotilaiden äänet jäivät taustalle, saapuvat joukot jäivät havaitsematta sekä meiltä että niiltä, jotka olivat vastoin odotuksiani siirtyneet vuoroomme. He oletettavasti kuolivat heti. Ainakin osa heistä. Muistan vain savun ja Antonion hauraan ruumiin allani, kun työnsin hänet kuolemalta piiloon. Sen jälkeisistä tapahtumista vastasi Antonio itse. Hänen aivonsa ovat aina toimineet loistavasti kiireisissä tilanteissa. Paljon paremmin kuin omani.

Palasimme tunneliin heti sieltä tultuamme. Olimme tehneet suuren virheen poistuessamme rajalta, emmekä voineet muuta kuin paeta sitä. Annoin itseni jälleen multaiselle maalle enkä välittänyt lainkaan siitä, että olisin voinut tukehtua tunnelissa juoksevan adrenaliinin ja räjähdyksen kiihdyttämän sydämeni vuoksi. Osasin vain toimia. En voinut jäädä kohtaamaan vihollista, olin jo valmiiksi petturi. Olin jättänyt paikkani. Minulla oli yhä aseeni. Se ei ollut koskaan painanut enempää.

Antonio johdatti minut samoja reittejä pitkin takaisin kotipesäänsä. Olimme jättäneet kuunvalon tuskin tuntiakaan sitten ja siinä me jo palasimme kuin koirat, hännät jalkojemme välissä, päät painettuina. Emme jääneet ihmisten jalkoihin. Juoksimme, vaikka räjähdys sykki yhä elimistöissämme. Jätimme kaiken taaksemme, pakenimme vastuutamme. Ihmisiä kuoli vuoksemme, mutta emme jääneet kyselemään, juoksimme vain, kunnes Lumieré de Lunen ovet sulkeutuivat takanamme.

Nykyhetki tykyttää ohimoissa. Jalkoihini sattuu niin paljon, etten uskalla nousta takahuoneen tuolista ylös. Antonio istuu vierelläni ja koskee kättäni, tunnen sen vain juuri ja juuri. Sydämeni syke miltei jättää sen taakseen. Todellisuus tuntuu palasilta rikkoutunutta lasia. Palaset ovat liian teräviä reunoistansa, jotta niihin voisi koskea.

"Kaspar. Kaspar, kuuletko sinä?"

Käännän katseeni kohdatakseni Antonion siniset silmät. Hänellä todella on ihmeelliset geenit. Kaunis luusto ja hienostuneet piirteet. Miten sellaisiin asioihin kiinnittää huomiota vasta miltei menetettyään ne?

"Kuulen", onnistun nyökkäämään.

"Me miltei kuolimme."

En osaa vastata mitään. Huuleni ovat kuin turtuneet, aivan kuin olisin hetkessä unohtanut, miten mikään tavallinen toimii. Eihän maailmassa ole enää muuta kuin maa, joka räjähtää alta.

"Luoja, Kaspar, me miltei kuolimme... Maa... Se vain..." Antonio hajoaa osaksi lasimurskaa kesken lauseensa. Hän painaa päänsä alas, vetää kätensä irti omastani viedäkseen sen kasvojensa suojaksi. Näen kapeiden hartioiden tärisevän lähes holtittomasti nyyhkäyksien pyyhkiessä hänen ylitseen. Kun Antonio useiden, vavisuttavien aaltojen jälkeen katsoo jälleen minuun, hänen silmänsä ovat täynnä kyyneliä ja kysymyksiä.

"Mitä me olemme oikein tehneet?"

"Jätimme hetkeksi paikkamme ja se saattoi maksaa meille pohjoisrajan. Jos he nyt pääsevät sisään, sota on lopussaan."

Antonio katsoo minua pitkään kulmat kohoten yhä vain ylemmäs. Hän kenties olettaa minun nauravan ja toteavan, että valehtelin. Etten oikeasti usko hetkeäkään virheemme aiheuttaneen niin suuria ongelmia. Minä pysyn hiljaa ja annan äänettömyyden pyyhkäistä Antonion ylitse, aiheuttaa uusia väristyksiä, pakottaa kyyneleet ulos silmistä.