Verivalhe

Luku 30: Silmät avoinna (Kaspar, maaliskuu 1941)

Itäisempi Rosencranz on talven lopussa lähes yhtä kylmä kuin pohjoinenkin. Päivät ovat pidentyneet, lumi päässyt pitsittymään reunoista. Silti ilma on yhä kylmää pelkästään purevalla tavalla. Aurinko nousee Antonion haudan takaa. Kukkameri ja erilaiset adressit muistuttavat minua siitä, että olen kohottanut kyynelet usean ihmisen silmiin. Minun käteni riistivät joltakin pojan, joltakin lapsenlapsen. Minut kutsuttiin Antonion hautajaisiin tasan siitä syystä, että Antonio kuoli luonani. Minun täytyi olla tärkeä ystävä. Jos Cariellot olisivat tienneet yhteytemme luonteen, he olisivat polttohaudanneet poikansa siunaamattomaan hautaan ja lähettäneet uhkakirjeitä perääni.

Aamu on unohtanut, että hautausmaalla ei pitäisi olla kaunista. Ja minä olen unohtanut sen, että tapoin Antonion päästäkseni mahdollisimman vähällä vaivalla. Silti olen saapunut tänne asti vain seisoakseni hänen koristellun hautansa edessä. Antonio Felice Cariello. Syntynyt 15.6.1916. Kuollut 20.3.1941. Ikuisesti kaivaten. Minulla on ikuisuus harteillani, joten ajatus ihmisten määrittelemästä ikuisuudesta lähinnä huvittaa minua. Mitä on ikuisuus ihmisille, jotka elävät silmänräpäyksen, ehtivät löytää itsensä kadottamatta merkityksiä kertaakaan? Heille nouseva aurinko ja kevään lintujen laulu tuovat tyydytyksen. Heidän ikuisuutensa mahtuu lasipurkkiin.

"Hän ei ehtinyt elää omaa ikuisuuttaan", kuulen selkeän naisäänen takaani. Käännyn vain kohdatakseni tutut kasvot harsomaisen pääkoristeen takaa. Noire seisoo edessäni pitkänä ja täysin mustiin sonnustautuneena. Hänen pitkät, kiharat hiuksensa on sidottu tiukalle kampaukselle. Silmät näyttävät väsyneiltä.

"Noire", lausun naisen nimen, kun en kykene luontevamminkaan reagoimaan. Minä olen jo kertaalleen lausunut hyvästit hänelle. En uskonut enää koskaan näkeväni Noirea.

"Hei jälleen, Kaspar", Noire tervehtii onnistuen hymyilemään vain sen verran, mikä on kohteliasta.

"Minä en tiennyt sinun olevan täällä."

"Luonnollisestikaan minua ei kutsuttu hautajaisiin."

"Sinä päätit silti tulla."

"Rouva Cariello ystävällisesti ilmoitti minulle tapahtuneesta. Hän ei ollut täysin tietämätön poikansa yksityiselämästä."

Huokaisen syvään. Kevätaurinko hohkaa reikiä lumipenkkoihin Noiren takana. Aurinko ei kuitenkaan lämmitä, Noire suoristaa mustia käsineitään.

"Minä en katsonut hänen selviävän sodasta vain nähdäkseni hänen kuolevan näin", Noire sanoo astuessaan askeleen lähemmäs Antonion hautaa. Hän kumartuu koskettamaan sen kivistä pintaa ja sävähtää, kun ymmärtää kiven olevan pelkästään kylmä. Se ei enää hengitä. Antonio on mullan alla, kylmäsä ja karussa maassa. Siellä, jonne minä miltei tukehduin hänen ollessa se, joka veti minut ylös. Käännän hetkeksi katseeni poispäin haudasta.

"Minä olin hänen kanssaan sinä iltana", sanon, vaikka uskon Noiren jo tietävän sen.

Noire nyökkää. Olin oikeassa.

"Oletko palaamassa jo kotiseudullesi, vai yövytkö paikallisessa hotellissa?"

"Yövyn hotellissa ja lähden huomenna aikaisin aamulla."

"Yövy minun hotellissani. Kostya ei kuitenkaan aio poistua Antonion haudalta seuraavana yönä."

"Onko Kostya mukanasi?"

"Luopuisitko sinä toisesta puoliskostasi hyvästelemättä?"

Ajatus tummahipiäisen nuoren miehen jäänsinisestä katseesta saa minut tuntemaan ensimmäistä kertaa syyllisyyttä. En tahdo kohdata Kostyaa uudelleen. En hyvästellyt häntä lähdettyäni Lumieré de Lunesta. Hän on aina katsonut minua kuin näkisi ytimeeni asti. En altistaisi itseäni sellaiselle katseelle uudelleen.