Verivalhe

Luku 5: Muurahaispesä (Kaspar, syyskuu 1940)

Salissa ei ole hiljaista, mutta kahden sivusta katsomani ihmisen välille tiivistyy tummaa, vahvaa hiljaisuutta, jonka juuret eivät ole äänettömyydessä itsessään vaan jossakin konseptina paljon monimutkaisemmassa. Ylpeydessä, tavassa, jolla he katsovat toisiaan.

Olen aina pitänyt Antoniota jollakin tapaa vahvana henkilönä. Hänellä on hennon rakenteensa vuoksi fyysisiä rajoitteita eikä hänen mielensä ole soveltuvin sodankäyntiin, mutta hänessä asuva huolettomuus ja ylpeys ovat muodostaneet hänelle kauniin auran. Sellaisen, joka pystyy taivuttamaan toisen omaa, jos saa siihen mahdollisuuden.

Noiressa vahvuuden aura on vain voimakkaampi. Kahta vahvaa ei sovi verrata keskenään, mutta Noiressa on jotakin ikuista, kestävää. Olen katsellut häntä vain muutaman pois juoksevan minuutin ajan, ja kykenen kertomaan, ettei kovin monella tapaamallani henkilöllä ole samanlaista tapaa kantaa itseään. Noire ei ole ylpeä tavalla, joka pistäisi silmään tai raivostuttaisi. Hän ei alenna kanssakulkijoitaan. Noire vain on, on sellaisella tavalla, joka saisi kenet tahansa kumartamaan edessään. Sellaisia on vain yksi sadoista tuhansista.

"Olet tehnyt valintasi, ja luotan harkintakykyysi", Noire sanoo pitäen Antonioon juuri sen etäisyyden, josta hänellä on tähän korkein valta. "Minä jätän tilanteen sikseen." Noire kääntyy puoleeni, hymyilee lähes pakotetusti ja nyökkää hiljaa.

"Tervetuloa Lumieré de Luneen, herra Rodriguez. Oletan, että ymmärrät paikkamme merkityksen ja tiedostat visiittisi riskit."

"Itse asiassa, lady Noire, minulle ei ole suotu tietoa siitä, mihin tarkoitukseen näitä tiloja käytetään."

Noire kääntyy jälleen Antonion puoleen.

"Jos tuot tänne vieraan, – ihmisvieraan – on sinun asiasi tiedottaa häntä tapahtumista", Noire huomauttaa. "Vaikka voinenkin hoitaa tämän itse tästä eteenpäin." Sen jälkeen hän kääntyy uudelleen puoleeni, lähtee kulkemaan eri suuntaan Antoniosta. Seuraan häntä oitis.

"Antonio, suonet minulle hetkisen ystäväsi seurassa."

Antoniolle jää mahdollisuudekseen vain nyökätä.

Minut kuljetetaan hiljaisempaan tilaan, kokonaan uuteen huoneeseen salista lähtevän käytävän päässä. Vampyyrit ymmärtävät antaa tietä naiselle, joka mahdollistaa heidän olonsa täällä. Minulla on riittävästi kunnioitusta, jotta pidän pääni ylhäällä ja ryhtini selkeänä, kun puhuttelen Noirea. Vampyyri tai ei, hän on paikan johtaja, ja minulla on aina kunnioitusta arvovaltansa ansainneille johtajille.

"Herra Rodriguez, minun on saatava puhua kanssasi luottamuksellisesti", Noire lausuu ja sulkee huoneen oven perässään. Olemme uudessa pukuhuoneessa, selvästikin sellaisessa, jossa oleillaan pitempään kuin hetkinen. Mietin, mahtaako Noire asua huoneessa vakituisesti henkilökohtaisten tavaroiden – hiusharjojen, kirjojen – määrästä päätellen.

"Luonnollisesti", nyökkään.

"Oletko täällä puhtaasti siksi, että Antonio tahtoi näyttää sinulle Lumieré de Lunen?"

"Olen." Hetken kuvittelen Noiren epäilevän minua vakoojaksi.

"Sinä siis todella olet ihminen."

En tiedä, miksi hän epäilisi Antonion sanoja. Kenties siksi, että on lukenut minun ja Antonion ihmissuhteen jo yhdellä vilkaisulla. Hän on huomannut, etten ole sellainen, joka luottaa kaiken itsestään toiselle. Antonio on kaikessa innossaan melko tietämätön siitä, mitä oikeasti olen.

"Sinä et kuitenkaan vaikuta yllättyneeltä tällaisen paikan olemassaolosta."

Itse asiassa olen hyvinkin yllättynyt vampyyrien järjestäytyneisyydestä. En kuitenkaan siitä syystä, josta Noire olettaa.