Vielä kolmen yön päästä Levainen lähdöstä tunnen oloni turraksi. Aivan kuin miehestä juominen olisi heikentänyt minua sen sijaan, että se ruokkisi minut ja vahvistaisi kaikkea sitä, jonka kuuluukin elää minussa.
Kukaan ei ole huomannut muutosta minussa. Palveluskuntani on keskittynyt levottomuuteen Rosencranzin pohjoisrajalla. Olen pyrkinyt pitämään itseni mahdollisimman etäällä sodasta, jotta sen mielettömyys ei pyyhällä ylitseni ja saa minua unohtamaan kaikkea merkityksekästä. Levainen tykyttävä kaulan suoni on yksi niistä asioista, joita en tahdo unohtaa. En vielä. Voin unohtaa Levainen vasta sodan lakattua, sillä sitten minua odottaa se, kenelle verenpunani todella kuuluu. Tällä hetkellä voin kuitenkin saada kaiken elämiseen tarvittavan vain Levainelta. Inhotan itseäni ajatellessani, että oikeastaan vain käytän miestä tarpeisiini.
Levaine on lähtenyt pohjoisrajalle, ranskankieliselle alueelle, mutta ei mennäkseen muurin toiselle puolelle. Levainea tarvitaan sairastuneiden tarkastamiseen. On levinnyt huhu siitä, että rutto olisi sittenkin päässyt levottomuuksien ansiosta Rosencranzin sisälle. Ajatus on liian vaarallinen varsinkin, kun tiedän tarkalleen, miksi rutto leviäisi juuri pohjoisosassa maata. Pohjoisessa on sairauden pesä, jonka olen itse sinne asettanut.
Viitisen vuotta sitten sota ei ollut vielä ilmoittanut itsestään, vampirismi ei ollut kehittänyt suunnattomia erimielisyyksiä ihmisissä. Silloin uskalsin vielä purra ketä tahansa. Minun ei täytynyt tyytyä vampyyrituttavieni vereen, sillä ylpeyteni ja vapauteni olivat rakentaneet minulle mielikuvan kykenevyydestä. Mielsin olevani kaikkivoipa. Uskalsin purra ihmisiä ja muuttaa heidät ikuisiksi.
Pohjoiseen levittämäni vampyyrius asettui kiinni sellaiseen naiseen, joka tiesi, miten sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen. Nykyään tahdon sanoa itselleni, että olin nuori ja ymmärtämätön. Kyse ei ollut kummastakaan. Nuoruudeksi mieltämästäni ajasta oli jo silloin yli kolmekymmentä vuotta eikä ymmärtämättömyydestä ole koskaan voinut puhua yhteydessäni. Minä tiesin, mitä tein, kun imin verta ihmisistä useita kertoja kuussa. Sellaiselle ei ollut tarvetta. Kyse oli himosta ja jostakin syvemmästä, vaarallisemmasta, jonka jouduin kohtaamaan kunnolla vasta muutama vuosi sen jälkeen. Minussa on aina elänyt jotakin eläimellistä, joka ei halua tulla kontrolloiduksi. Vampyyrius sopii minulle. Se ei ole synnyttänyt eläimellistä puoltani, vaan pikemminkin herättänyt sen uudella tavalla eloon. Antanut sille mahdollisuuden kukoistaa.
Kaikesta huolimatta istutin tietämättäni vampyyriuden pysyvästi pohjoiseen. Purin naista, joka muutti tilanteen edukseen ja perusti vampyyreille turvapaikan keskelle ranskankielistä aluetta. Vanhaan teatteriin, jossa olin käynyt sen ollessa vielä hylätty rakennus. Uhrini ei suostunut jäämään uhriksi. Hän sädehti, teki itsestään tilanteen kuningattaren. En ole itse mieltynyt pohjoisempaan puoleen Rosencranzista. Sillä selitän puremalleni naiselle sen, miksi en kykene olemaan osa hänen valtakuntaansa. Totuus on toisenlainen, ja uskon sen liittyvän vahvasti siihen puoleen minussa, jota en tahdo aivan täysin omakseni tunnustaa. Minä en koe yhteisöllisyyttä. Tulen toimeen monien vampyyrien kanssa, mutta en voi olla osa suurempaa yhteisöä. Minusta ei ole sitomaan itseäni mihinkään niin maalliseen ja järjestäytyneeseen. Olen aina lopulta omillani. Levainekin on vain keino selviytyä hengissä.
En usko ainoaankaan jumaluuteen kaiken kertaalleen nähneenä, mutta rukoilen silti, että Levaine on lähtenyt pohjoiseen pelkästä väärinkäsityksestä. Jos joku on alkanut levittää ruttoa ja se pääsee etenemään koko Rosencranziin, maailmalla ei ole mahdollisuutta selviytyä. Se tuhoutuu omaan saastaisuuteensa. Sotaan ja vampyyreihin. Johonkin, jonka kulkuun ei voi enää yksittäinen olento vaikuttaa.
Silti mietin joskus, että eikö juuri yksittäinen olento ole se, jonka pitäisi päättää kaikki? Sota, lääkekiista, vampyyriuden leviäminen, koko ruumiin vievä sairaus? Yksittäisestä olennostahan tämä on lähtenytkin. Vääristyneestä yksilöstä, Azazelista. Ihmiset ovat jo oppineet puhumaan hänestä. Minä olen sekä kiittänyt että kironnut hänen nimeään. Suurimmat kiitollisuuden tunteeni liittyvät kaikkeen siihen, mitä olen itse saavuttanut olemalla vampyyri. Kaikki pyörii vain oman pääni ympärillä. Kiroukseni liittyvät ainoastaan siihen, että maailma luhistuu vampyyreiden aiheuttamien ongelmien alle. Ilman taudin alullepanijaa, Azazelia, mitään sotaa ei olisi syntynytkään. Vai osaavatko ihmiset itse sotkeutua lankoihinsa niin perinpohjaisesti?
CZYTASZ
Verivalhe
Horror"Olen käynyt mullan alla. Tuntenut maan täyttävän minut kaikkialta, ollut liian lähellä itseäni tavalla, jota en koskaan enää tahdo kohdata. Ja joudun silti kohtaamaan. Sota ei sovi minulle, inhoan sen turhuutta, inhoan syitä sen takana. Inhoan niit...
