Verivalhe

Luku 23: Katkeransuloinen (Kaspar, joulukuu 1940)

En tiedä, että vuosi on vierinyt loppuunsa ennen kuin kuulen uutiset. En ole voinut astella ulos vanhasta teatterirakennuksesta, olen astellut sen kaikki huoneet läpi ja nauttinut vankilani verentuoksusta kykenemättä irrottautua siitä. Kun uutiset vihdoin tuodaan Lumieré de Luneen, reaktiot ovat hyvin erilaisia. Kostya ei liikauta ripseäänkään, mutta hänen toinen suupielensä nykii aivan kuin hän tahtoisi hymyillä. Rosencranzilainen rouva purskahtaa itkuun. Hänen aviomiehensä halaa häntä. Antonio näkee minut salin toiselta puolelta, hän on kuullut uutiset Noirelta. Heistä kumpikin katsoo suoraan minuun, Noire silmät kyynelissä, Antonio leveästi hymyillen. En ole koskaan nähnyt kyyneliä Noiren silmissä. En osaa kertoa, ovatko ne syntyneet onnesta vai pelosta.

"Me olemme vapaita", Antonio lausuu juostessaan salin halki luokseni. Hänen koko kehonsa tuntuu pakahtuvan tunteeseen. Hän ei pysy ruumiinsa rajoissa, pirskahtelee ulos saumoistaan. Kun astun lähemmäs häntä viedäkseni kätensä hänen ympärilleen, hän alkaa itkeä.

"Me olemme vapaita lähtemään, Kaspar, me..." Ääni hukkuu kyynelvirtaan. Antonio painautuu rintaani vasten ja antaa itkun tulla hillittöminä aaltoina ulos. Ensimmäistä kertaa tavoitan tunteen, joka hänessä juoksee. Tällä kertaa se on pelkästään puhdistava. Antonio on helpottunut.

"Sota on ohi", kuiskaan Antonion vaaleisiin hiuksiin. Vapaita meistä ei tule koskaan, mutta sodasta irtautuminen tekee minusta elävämmän kuin koskaan. Saatan jo nyt tuntea, kuinka mullan tuoksu päästää minusta. Sade pesee minut puhtaaksi aiheuttamieni turhien kuolemien liasta. Antonio ei sano hetkeen mitään. Hän vain vapisee minua vasten, enkä henno päästää irti, vaikka huone on täynnä uteliaita katseita. Yksikään silmäpari ei kuitenkaan näe lävitsemme. Jokainen on liian keskittynyt siihen, mitä sodan loppuminen kullekin merkitsee.

Antonio ei huomaa Noiren ja Kostyan liittyvän hiljaa seuraamme. Kaksi paria kalvakansinisiä silmiä katsoo meihin tuikkien kumpikin omalla tavallaan. Heidän sukulaisuutensa huutaa jälleen itseään julki. Kun Antonio havahtuu heidän läsnäoloonsa, hän päästää irti minusta ja heittäytyy lohduton ilme kasvoillaan Kostyan käsivarsille. Ensimmäistä kertaa näen heidän koskettavan toisiaan kuin he tarvitsisivat toisiaan elääkseen, pysyäkseen kokonaisina. Juuri niin sen täytyy heidän välillään olla. He hengittävät toisistaan, rutistavat toisiaan niin lujaa, että tiedän jääväni toiseksi. Se ei haittaa. Niin minun tässä leikissä kuuluukin.

"Saksa on kärsinyt liian mittavia tappioita voidakseen jatkaa sotaa. Rauhanneuvottelut ovat päättyneet", Noire lausuu hivuttautuessaan lähemmäksi minua. Etäännymme kahdesta nuoresta vampyyrista, jotka ovat lähempänä veljeyttä kuin monet verellä toisiinsa sidotut veljet koskaan.

"Mitä Rosencranzille nyt käy?"

"Rosencranz pysyy yhä vartioituna. Puhtautta ei tule sotkea. Me vampyyrit joudumme nyt entistä suuremman uhan alle." Noire madaltaa äänenvoimakkuuttaan, tarttuu minua kauluspaitani hihasta ja kurottaa kuiskaamaan korvaani: "Meitä on nyt laillista vangita ja tappaa. En tahtoisi heidän vielä tietävän." Noire nyökkää pienesti Kostyaan ja Antonioon päin.

"Et voi salata sitä heiltä. Ihan heidän henkiensäkin tähden."

"Minä tiedän kyllä."

En ole koskaan kuullut Noiren äänessä samaa surumielisyyttä. Kenties aiemmat kyyneleet kihosivat pelkästä katkeransuloisuudesta. Me olemme saaneet vapautemme näennäisesti takaisin, sodan raskas viitta on vedetty yltämme. Mutta siitä hyötyvät pohjimmiltaan vain ihmiset. Me olemme nyt kaikkien silmissä petoja, jotka saivat ihmiset miltei tuhoamaan toisensa.

"Jätetään heidät hetkeksi kaksin. Meidän täytyy puhua", kuiskaan Noirelle ja lähden kävelemään kohti hänen tilojaan. Jokaisella askeleella tulen epämukavan tietoiseksi siitä, että kävelen hämäriä käytäviä viimeisiä kertoja. Pian jätän taakseni Lumieré de Lunen ja sodan. Tulen kantamaan niiden jälkiä ikuisesti mukanani.