Verivalhe

Luku 34: Veri veressäni (Kaspar, maaliskuu 1941)

Lucillalla on yllään tummanpunainen, selkeästi kauan hänen kaapeissaan ollut mekko. Hänen punaruskeat hiuksensa ovat kiharat ja tuntuvat ympäröivän häntä kaikkialta. Yösilmien katse on hämmentynyt, mutta ei sentään samanlainen kuin aiemmin. Ei yhtä tunteeton ja ymmärtämätön. Minä en enää pidä ihmisten silmistä sen jälkeen, kun olen katsonut kahta kuolevaa silmiin juuri ennen kuin henki pakenee heistä.

"Hyvää huomenta, Kaspar", Lucilla tervehtii värittömällä äänellä. Se ei sovi hänelle lainkaan. Se saa kehoni pistelemään oitis. En ole tullut hänen luokseen ystävälliselle visiitille. Korviini on kiirinyt jotakin sellaista, joka saa nykyisen todellisuuteni tuntumaan merkityksettömältä. En pidä siitä lainkaan.

"Huomenta, Lucilla", sanon ja hymyilen, kun ymmärrän, miten hyvältä minusta tuntuu, kun Lucilla kutsuu minua Kaspariksi. Olen saanut lähiaikoina kuulla niin paljon nimiä, joita en tahdo enää liimata itseeni, että Kaspariksi kutsutuksi tuleminen tuntuu lähes nautinnolliselta.

Astun kynnyksen yli katsomatta Lucillaa silmiin. Kävelen suoraan eteisestä portaisiin, enkä tällä kertaa pysähdy katsomaan seinälle ripustettuja maalauksia tai portaikon kaiteiden yksityiskohtia. Kävelen suoraan ylös, kunnes käytävä vie minut Lucillan makuuhuoneeseen. Emme voi käydä haluamaani keskustelua eteisessä. Se täytyy käydä siellä, missä kaikki on alkanutkin.

Lucilla seuraa minua avuttoman oloisena. Surettaa nähdä hänet sellaisena omassa talossaan. Hän selvästikin näkee, minkä vuoksi olen saapunut juuri nyt. Kylällä kuulee yhtä jos toista sellaista, jolta toivoisi voivansa sulkea korvansa.

"No, kuka se onnekas ihmismies on?" kysyn suoraan. Yllätyn siitä, kuinka rauhalliselta kuulostaan. Lähes huvittuneelta. Nainen, jonka kanssa olemme jakaneet kaiken, aikoo avioitua toisen miehen kanssa, ja minä kävelen hänen luokseen voimatta tehdä asialle mitään. En ole mustasukkainen, en sillä tavalla kuin ihmiset ovat. En minä Lucillaa kenellekään toiselle menetä, vaikka vihkivalat tekisivät hänestä laillisesti jonkun toisen oman. Lucilla ei voi koskaan katkaista sidettään minuun, sillä me olemme samanlaisia. Hän tulee aina takaisin luokseni.

"Ei, odota, anna kun arvaan. Sodan aikana löysit jonkun, jonka kanssa voitte yhdessä leikkiä kaunista ihmisparia, kunnes hän mädäntyy käsiisi ja ihmettelee, miksi sinä pysyt yhä kauniina ja siloposkisena", jatkan ja tunnen, kuinka tuttu punainen tunne kiertelee kehoani. "Tai kenties olet jopa kertonut hänelle, mikä olet. Hän on avain tavalliseen elämään, eikö niin? Sinusta on tullut sentimentaalinen. Tee miten tahdot, mutta älä muuta häntä kaltaiseksesi, koska ajatuksesi kauniista ihmisaviomiehestä menee silloin pieleen."

"Hän ei ole ihminen", Lucilla sanoo hiljaa ja pysähtyy aivan ikkunan eteen. Muistan, kuinka vain muutama päivä sitten Noire oli seisonut samalla tavalla hotellihuoneen ikkunan edessä ja minä olin tiennyt, että joudun tappamaan hänet.

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Sitä, mitä sanoin. Minä en avioidu ihmismiehen kanssa."

"Pelaatko sinä jotakin peliä kanssani? Kuvitteletko sinä olevasi rakastunut?"

"Kuulenko minä kateutta äänessäsi?"

"Minä omistan sinut!"

Punainen miltei sokaisee minut. Se sykkii lujana. Keskustelu muistuttaa minua kaikin puolin Antonion viimeisestä illasta. Kysyin häneltä tismalleen samalla tavalla kuin Lucilla kysyy nyt. Minulla on oikeus tuntea, mitä tunnen. En ole kateellinen, koska kukaan muu ei koskaan voi saada Lucillaa. Hän voi kuvitella mitä tahansa, mutta yksikään toinen vampyyri ei tule koskaan antamaan hänelle sitä, mitä minä annan. Minä olen veri hänen veressään, vain minä voin nähdä hänet avonaisena.