Lumi putoilee jo ennestään kinosten alle jääneiden pensasten ylle tehden niistä lähes muodottomia. Istun teräksisellä penkillä hansikkaat sylissäni. Lumi putoaa valkealta taivaalta tasaiseen tahtiin. Uutisissa on kerrottu uudesta kansainvälisestä linjauksesta vampyyreiden suhteen. Sotilaat ovat myös palaamassa takaisin koteihinsa rintamalta. Sota on ohitse, mutta luontoa se ei kiinnosta, se tiputtaa valkeat hiutaleet alas asti tehden kaikesta kylmää ja valkeaa.
"Lady", kuulen takaani. Lavinian askeleet narskahtelevat lumipeitteellä. "Teidän kannattaisi siirtyä takaisin sisälle, jotta ette sairastu turhaan."
"Minä tahdon nauttia puutarhastani."
"Lady..." Lavinian ääni miltei murtuu. Hän on jälleen myötätuntonsa kanssa aivan liian lähellä. En enää tiedä, miten reagoida. Käännyn häneen päin. Lavinia on pukeutunut yksinkertaiseen, selkeälinjaiseen ruskeaan takkiin. Se ei näytä lämpimältä hänen pienellä kehollaan.
"Minun täytyy ryhtyä antamaan sinulle parempaa palkkaa, jotta saat lämpimämmän takin."
"Lady Lucilla, minä pyydän teitä tulemaan sisälle kanssani. Keitin teille teetä."
"Tuo nykyinen lienee vielä kovin vanhakin. En tahdo sinun jäätyvän."
"Lady!" Lavinia parahtaa ja kävelee penkille. Hän istuutuu viereeni ja vie paljaat kätensä omilleni. Ne hehkuvat lämpöä käsiini. Huomaan vasta nyt, miten punaisiksi sormeni ovat käyneet.
"Minä aivan oikeasti tahdon teidän tulevan nyt sisälle. Olette poissa tolaltanne, ymmärrän sen, mutta teidän on pakko huolehtia itsestänne", Lavinia jatkaa puristaen käsiäni.
"Anteeksi, Lavinia. Anteeksi, minä en..."
"Tulkaa vain sisälle. Me voimme keskustella siellä."
Seuraan Laviniaa kuin liekaan sidottu koira. Vapauteni tuntuu yhtä harhaiselta. Puutarha on lumen alla, mutta silti yhtä suureellinen kuin aina tähän astikin. Vuosikymmenet olen joutunut valehtelemaan ja huijaamaan, jotta todellinen ikäni ei paljastu kenellekään. Olen ylläpitänyt yksin Cartwrightien tummaa, loistokasta kartanoa. Sille tulee loppu. Minä avioidun, minkä jälkeen yksi osuus elämästäni on pysyvästi ohi.
Lavinian keittämä tee on riittävän mausteista avaamaan huurtuneet aistini. Puristan kuppia tiukasti kylmettyneillä käsilläni, vaikka en ole varma, tunnenko muuta kuin etäisen lämmön leviävän käsiini. Saatan jälleen tiputtaa posliiniastian lattialle, sillä en erityisemmin tunne puristavani sitä. Annoin itseni jäätyä.
"Tämä asia ei ole minun tiedusteltavissani, mutta minun on pakko kysyä. Johtuuko tämä päätöksestänne avioitua tohtori Levainen kanssa?" Lavinian ääni ei muutu lainkaan hänen puhuessaan Levainesta. Kunpa muuttuisi. Kunpa heillä olisi tulevaisuus. Voisin antaa sen heille pitämällä heidät siipieni alla.
"Kyllä", sanon voipuneena, "tämä johtuu siitä, että päätin antaa itseni hänelle. Uudenlaiselle elämälle."
"Tehän tahdoitte pysyvyyttä. Vieläkö ytimenne pelottaa teitä?"
"Minä olen päättänyt tappaa sen."
"Voiko sen todella tappaa?"
Katson Laviniaa täysin avoimena. Vastauksia ei voi vielä tietää. Ne voi tietää vasta, kun olen elänyt uuden ikuisuuden vierelläni mies, jota en tule koskaan rakastamaan. Jonka tahdon lapsekkaasti saattaa yhteen sen naisen kanssa, jota hän on pakkomielteenomaisesti rakastanut koko ikänsä. Jota hän ei ansaitse. Meistä kukaan ei oikeastaan ansaitse juuri mitään.
"Te ette rakasta tohtori Levainea." Lavinia katsoo minua hetken, ymmärtää, etten aio vastata ja vie kädet suulleen. "Luojan nimissä, lady, minun ei olisi kuulunut sanoa niin. Pyydän nöyrästi anteeksi."
YOU ARE READING
Verivalhe
Horror"Olen käynyt mullan alla. Tuntenut maan täyttävän minut kaikkialta, ollut liian lähellä itseäni tavalla, jota en koskaan enää tahdo kohdata. Ja joudun silti kohtaamaan. Sota ei sovi minulle, inhoan sen turhuutta, inhoan syitä sen takana. Inhoan niit...
